Peppi keksii rämsän (ja on muutenkin rämäpäinen)

Tiestikö, että rakastettu suomentaja Kristiina Rikman on päivittänyt kaikkien kolmen alkuperäisen Peppi-kirjan suomennokset ja ne ovat jälleen saatavilla uusina, raikkaina suomennoksina?

Astrid Lindgren on monelle se tärkein, rakkaimmat lukumuistot herättävä kirjailija. Miksi Lindgreniä on tarpeen suomentaa uudelleen?

”Kustantaja halusi Pepeistä uudet, luettavat suomennokset ja tartuin työhön mielelläni. Olin jo urani alussa suomentanut kaksi Katto-Kassisesta kertovaa kirjaa ja yhden Marikin. Silloin seurasin kääntäjänä Laila Järvistä, joka oli kotouttanut tarinat suomalaiselle lukijalle. Katto-Kassinen seikkaili Tukholman sijasta Helsingin Kruununhaassa. Laila Järvinen on myös Peppien ensimmäinen suomentaja. Ja hyvä kielenkäyttäjä! Uudelleen suomentaminen ei ole helppo tehtävä, koska näistä lasten klassikoista on muodostunut monen sukupolven lukijoille pysyvä mieli- ja kielikuva. Suomensin kaikki kolme Peppiä vilkaisemattakaan Laila Järvisen ikonisia käännöksiä.”

Mitä lähdit tavoittelemaan ryhtyessäsi työhön?
”Pepistä muodostui ehkä entistä hiukan reippaampi tyttö, joka kalliolta lentoon loikatessaan huutaa: ”Pois alta risut ja männynkävyt!” eikä enää ”Lennä lennä leppäkerttu!” Olen toki itse huono arvioimaan, miten hyvin olen onnistunut, mutta sen tiedän, että melkein seitsemänkymmenen vuoden aikana kieli on auttamatta muuttunut. Peppi ja Tommi ja Annika siis puhuvat nykysuomea.”

Lindgrenin tekstejä, erityisesti Peppejä mutta myös lastenromaaneja luetaan paljon ääneen. Tuottiko tämä suomennostyöllesi erityistä päänvaivaa? Millainen ääninauha suomentaessasi olisi syntynyt?

”Suomentaessani luen automaattisesti tekstiä ääneen, tai ainakin mielessäni, jotta siitä tulisi suunmyötäinen – käännösprosessin aikana tehtyyn ääninauhaan tosin saattaisi tulla mukaan kissan naukumista ja radion musiikkiohjelmia, joita kuuntelen työtä tehdessäni! Ryhtyessäni uudissuomentajaksi mietin, olenko liian iäkäs hommaan, mutta sitten ajattelin, että olen juuri sopivan ikäinen! Olenhan itse lapsena elänyt samassa ajassa, missä Peppi ystävineen. Ja riittävän lapsenmielinenkin olen.”

Peppi-sarjan jälkeen ryhdyit suomentamaan myös Astrid Lindgrenin lastendekkarisarjaa Mestarietsivä Blomkvistia. Siitän sarjasta on saatavailla nyt kolme seikkailukirjaa. Millaiseen ympäristöön tämä sarja meidät vie?

Kalle Blomkvist oli minulle itse asiassa uusi tuttavuus ja saatoin aloittaa puhtaalta pöydältä. Mestarietsivän seikkailut Astrid Lindgren on sijoittanut kotoisaan ruotsalaiseen pikkukaupunkiin, Lillköpingiin, ja siellä hän seikkailee uusissa suomennoksissakin. Astrid on ujuttanut näihin seikkailukirjoihin tai lasten dekkareihin paljon sivistävää aineistoa. Mestarietsivän keskusteluissa mielikuvitusihailijan kanssa pohditaan mitä nerokkaat yksityisetsivät, Sherlock Holmes tai lordi Peter Wimsey (Dorothy L. Sayersin yksityisetsivä) mahtaisivat samassa tilanteessa tehdä.
Mestarietsivät ovat hauskoja ja jännittäviäkin. Jo 1940-luvulla Lindgren uskalsi sijoittaa lastenkirjaan sekä murhan että lapsenryöstön, mutta pikkukaupungin leppoisa elämäntyyli kyllä tasapainottaa tarinaa. Ja minusta on hienoa, että poikaviikareiden kanssa tasavertaisena seikkailee myös tyttö, Eva-Lotta, leipurimestarin ainokainen. Vaikka kirjoissa esiintyy myös pahiksia, koti ja vanhemmat ovat turvallisia ja paha saa aina palkkansa.”

”Toivottavasti uudet Pepit ja Mestarietsivät löytävät uudet lapsilukijat! Ehkä äänikirjojen kuunteleminen vapauttaa myös isovanhemmat, joille vanhat suomennokset saattavat olla liiankin rakkaita!”

Kutvonen in Space – jälkisanat: Lumetta ladulla

Turo Kuningas on kirjoittanut itsekeskeisimmän teoksensa. Kutvonen in Space on entisen sikiön ja tulevan ruumiin koskettavan ylimielinen, poikkeuksellisen epäkypsä ja vavahduttavan happivajeinen puheenvuoro, nollavuotiaan päivänsankarin tervetuliais- ja muistovuodatus, joka sijoittuu palkitun mestaritekijän kriittisimpään hetkeen, kohdussa vietetyn ajan ja yhdeksän pisteen arvoisen syntymisen välisiin sekunteihin huhtikuun 24. päivänä vuonna 1974 Vaasan keskussairaalassa kello 20.10. Kuningas perkaa uuvuttavan millimetrintarkasti neljänsadan sivun verran kokemustaan siitä omahyväisestä tietoisuudesta, joka hänessä tuolloin heräsi: ensimmäisiä ja lopullisia ajatuksiaan, yksityisimpiä tuntojaan, haaveitaan ja pelkojaan, näkyjään ja näkemyksiään maailmasta ja ihmisestä, menneestä ja tulevasta elämästä, vallankäytöstä, vallasta, villasukista, vallasta ja valtarakenteista sekä Hervannasta ja vallankäytöstä ja sädepyssyistä ja valtasuhteista.

 

Tätä tärkeää ja vaiettua aihetta ei ole aiemmin käsitelty.

 

Vai onko?

 

Onko kirjan viitekehys todellakin… tuo?

 

Hyh.

 

Eikö jotain tuollaista ole jo tehty, moneen kertaan?

 

Onko yllä olevassa esittelytekstissä virhe?

 

Mikä on mainitun teoksen todellinen viitekehys?

 

Mikä on viitekehys?

 

Mikä on todellista?

 

Virheet.

 

Virheet ovat todellisia.

 

Eikö teidänkin mielestänne tässä Barbapapan lailla muovautuvassa ja uomautuvassa näennäisen tosiasiallisuuden ehtymättömässä kymessämme ole vain yksi takuuvarma ilmiö, joukko olioita, esineitä, tapahtumia tms. kökkäreitä, jotka muodostavat järjestelmällisen kokonaisuuden: virheet. Virheitä sattuu. Kaikki virtaa virheestä toiseen. Seuratkaa vaikka tätäkin tekaistua keskustelua:

 

– Haloo. Kutvonen puhelimessa.

 

– No Kutvonen täälläkin puhelimessa. Morjes, Kutvonen.

 

– Jaa.

 

– Ooksä netissä?

 

– Tä.

 

– Onks sulla netti auki?

 

– Mitä.

 

– No selain. Tuplavee tuplavee tuplavee.

 

– Tä.

 

– Käynnistäpä se internetti nyt. Hoo tee tee pee äs kaksoispiste kauttaviiva kauttaviiva kenoviiva dir kauttaviiva tuplavee ät miukumauku piste aa tee koo piste iin päälle. Ja sassiin.

 

– Miks.

 

– Pitäs tehdä pari vaihtoehtosta faktantarkistusta.

 

– Onko pakko.

 

– On.

 

– No odota… Joo, nyt on auki se internetti. Mitäs fakkia pitäs tarkistaa.

 

– Onko se ”Villemarkus” vai ”Ville-Markus” Elorinne?

 

– Mikä.

 

– Se Jipun veli. Vuoden mies 1993.

 

– Tha fuck dude.

 

– No Villemarkus vai Ville-Markus. Onko etunimi yhteen vai yhdysmerkillä?

 

– Tä.

 

– Väliviivalla. Onko se Ville-Markus? Mä olin just laittamassa iltateetä, ja tuli semmonen vahva fläsäri, että ei perkele, sehän on yhteen pötköön se Villemarkus.

 

– 1993? Ketä semmonen Jurassic Parkin aika enää kiinnostaa.

 

– Joo joo joo. Hoida annettu tehtävä. Nyt.

 

– Odotas… Pikku hetki… Elikkä… Sehän on… Mikä se sukunimi oli…

 

– Elorinne.

 

– Katotaas… E-lo-ran-ta…

 

– Elorinne.

 

– Niin, Elorinne… Eli… E-lo…n Musk… Ei… Hetkonen… No niin, nyt löyty oikee.

 

– Ja?

 

– Se on… Markusville-Markusmarkus AlphaVilleGalle Elorinneranne Rinnemarcus-Grönholmrinne…

 

– Mitä?

 

– …Ville.

 

– What.

 

– Joo, se on sen nimi. Etunimi.

 

– No mä arvasin.

 

– Jaa.

 

– En tiedä sitten niin.

 

– Mitä et tiedä.

 

– No se on vaan semmonen vanha sanonta Hervannasta. ”En tiedä sitten niin.” Aika harva sitä nykyään enää ymmärtää. Tai oikeestaan Hervannassa sanottiin, että ”en tiädä sitten niin”.

 

– Tä.

 

– Niin, että en tiedä sitten niin. Että ”näinhän tässä taas kävi”. Että en tiedä sitten niin, eli todellakin tiedän aivan hyvin, tosi on, pitää paikkansa, mähän arvasin, juurikin näin, tismalleen, jep jep, jes jes, tää juttu menee tai meni jo aivan raiteilla johonkin tiettyyn lopputulokseen. Se hervantalainen sanonta sopii aika moneen paikkaan.

 

– Jaa sopii vai.

 

– Sopii sopii. Pahaan paikkaan ja hyvään paikkaan. Kontekstisidonnainen ja samalla yleispätevä lausahdus.

 

– Esimerkki.

 

– No vaikka niin, että joku homma menee hiukan pieleen, sulta esim. putoo lautanen kädestä ja menee rikki, niin sä katot sitä sotkua siinä lattialla ja toteat jotenkin kohtaloos alistuneena, että ”en tiedä sitten niin”.

 

– Jaa.

 

– Tai sitten joku homma menee erittäin putkeen, että heität vaikka jonkun roskan ihan lonkalta viiden metrin päästä suoraan sellaseen pieneen roskikseen jollain Kareemin skyhookilla ja siinä on joku vielä todistamassa sitä onnistunutta heittoa ja niitä sun kuumia käsiä, niin voit kattoo sitä todistajaa silmiin ja nyökkäät ittees tyytyväisenä ja toteat, että…

 

– …”en tiedä sitten niin”.

 

– Niin. Jotenkin riemukkaasti.

 

– EN TIEDÄ SITTEN NIIN!

 

– NO EN TIEDÄ! AI JAIJ JA! JES! KUUMAT KÄDET!

 

– NOTHING BUT NET!

 

– NO EN TIÄDÄ! HEITTOPUTKESSA, NÄÄS!

 

– NNNNOOOOEEEENNNNTTTT…

 

– Ei nyt liiotella sentään.

 

– Ei. Ei liiotella.

 

– Että semmonen etunimi oli Jipun veli Elorinteellä oikeesti… Taittuu sivulle varmaan jotenkin tosi kivasti rivittyen.

 

– Niin, no, kyllä tosta selvää saa.

 

– Ja toinenkin vaihtoehtotsekki pitäs vielä fak-apata.

 

– Jaha.

 

– Eli mites se Marjo Matikaisen havujuttu sitten lopulta meni? Siitä on nimittäin tiputettu taas uutta tietoa jossain Hesarissa vai missä se oli.

 

– Jaa se ”havuja, perkele”. Oberstdorf -87. Vitosen perinteinen. Kultaa tuli.

 

– Niin, kun eihän se niitä havuja halunnu.

 

– Eikö.

 

– No ei halunnu… sitten sillä jälkimmäisellä kerralla.

 

– Tä. Mikä jälkimmäinen kerta.

 

– No kun siinä Matikaisen havujutussa oli kaks tilannetta saman mäennyppylän kohdassa.

 

– Toisin sanoen…

 

– Niin kun se ensin huusi nousussa että ”havuja”, ja sitten hetken kuluttua mäen päällä eli laskun alussa se huusi että ”perkele”, ja siinä oli jotain kymmenen sekuntia välissä, niin siinähän oli kyseessä eri tilanteet.

 

– Siis…

 

– Eli se ensin halus kyllä havuja ja huusi ”havuja” ja saikin niitä havuja, ja sitten saman tien sen mäennyppylän päällä alko alamäki ja Matikainen huusi että ”perkele” just kun se katos tv-kuvista, ja tästä tehtiin alun perin se johtopäätös, että ”havuja, perkele”. Että siinä oletettiin, että A) havuja piti saada alle ja B) avustajat oli liian hitaita, perkele. Että kesti liian kauan se havujen saaminen ladulle. Mutta näistä oletuksista se premissi B oli epätosi. Avustajat oli kyllä ihan riittävän kartalla tilanteesta, vaikka kiire olikin. Siis ne suomalaiset avustajat, Kari Härkönen ja se toinen… Kukas se nyt oli…

 

– Tapani Ahonen.

 

– Niin, Ahosen Tapsa.

 

– Ahosen Tappi sitten niin. Ja Härkönen tietty.

 

– Juu, Härkösen Kari. Vuoden -85 maailmanmestari.

 

– Seefeldistä.

 

– Joo, Härkä otti 15 kilometrin MM-kultaa Seefeldistä -85 sitten niin.

 

– Viis vuotta aiemmin oli ollu Lake Placidin olympialaisissa samalla matkalla vasta 19:s.

 

– Joo… Mutta Matikainen ja Oberstdorf -87 ja ne havut.

 

– Niin, havuja perkele.

 

– Niin, kun siinä ”havuja, perkele” -legendassa ihmisillä meni havainnot ja oletukset sekasin. Että siitä perkele-havainnosta tehtiin heti oletus, että hei, Matikainen muuten huus Härköselle ja Ahoselle ”perkele”, huomasitteko, ihan selvästi kuulu lähetyksestä kirosana just kun Matikainen katos kuvista.

 

– Tuli havainnosta premissi sitten niin.

 

– Niin tuli. Ja epätosi premissi tulikin.

 

– No en tiedä oliko kyseessä induktion ongelma sitten niin.

 

– No en tiedä ihan tarkalleen voiko niin sanoa, mutta jotenkin siten se Oberstdorf -87 todennäköisesti yleistettiin, että A) Matikainen huusi Härköselle ja Ahoselle ”havuja” ja B) Matikainen huusi ”perkele”, joten C) Matikainen vissiin huusi Härköselle ja Ahoselle ”perkele” sitten niin.

 

– No eikös se niille huutanu? ”Havuja, perkele!” Se pilkku siinä välissä on se kymmenen sekuntia.

 

– No ei. Tai siis huusi ensin, muttei sitten enää toisella kerralla. Eli huusi ”havuja” muttei ”perkele”.

 

– Just. Ei kun… Odotas nyt… Huusihan se ”perkele”.

 

– No huusi myös ”perkele”, mutta kun tätä havujupakkaahan entisestään mutkistaa se alternatiivi, että jälkikäteen dropahteli faktoidia Oberstdorfin kisasta, ettei se Matikainen mitään havuja halunnu. Ehdottomasti ei. Mutta kun se ei missään välissä kuitenkaan siellä Oberissa huutanu että ”ei”, niin siitähän se sekaannus ja legenda tuli. Mutta se ”perkele” oli todellisuudessa ”ei perkele”. Se oli sen ”perkeleen” merkityssisältö: ei perkele.

 

– Niinkö. Eikö huutanu ”ei” sitten missään vaiheessa edes niiden jälkifaktoidien mukaan?

 

– Ei. Ei huutanu ”ei” Marjo Matikainen Oberin vitosella missään välissä sitten niin.

 

– No en tiedä sitten niin.

 

– Näin on.

 

– Mitä siinä sitten oikeesti tapahtu? Kerrataans vielä.

 

– No ensin Matikainen huusi ”havuja” omille tukijoukoille eli havumiehille Härkönen & Ahonen, ja ne pisti siihen ylämäkeen Marjolle havut alle, että lähti hidastavat lumikökkäreet suksista, ja Juha Jokinenkin selosti telkkarissa matalalla ja tasasen monotonisella äänellään, monoäänellä, että ”ja sinne pannaan havuja hänelle”, ja sitten Matikainen tuli mäen päälle, mutta sinne oli saksalaiset eli oberstdorfilaiset kisajärjestäjät pistäneet lisää havuja ladulle ennen laskuosuutta, niin Matikainen tajus mäen päällä että…

– …en tiedä sitten niin:

– HAVUJA!

– PERKELE!

– UUSIA HAVUJA!

– NO EN TIÄDÄ OLIKO TAAS HAVUJA SITTEN NIIN!

– EI NIIN! ELI OLI! NIMITTÄIN HAVUJA SIINÄ ALAMÄESSÄKIN SITTEN NIIN!

– LISÄÄ HAVUJA OLI!

– LAITTANEET OBERSTDORFILAISET SIIHEN LADULLE!

– TURHAAN SITTEN NIIN!

– JA VOITEET LÄHTI SUKSISTA!

– EI PERKELE!

– EI PERKELE NIIN! MUTTA SE OLI IMPLISIITTINEN SE ”EI”!

– EN TIÄDÄ OLIKO IMPLISIITTINEN ”EI” SITTEN NIIN!

– EI NIIN! ELI OLI!

– IMPLISIITTIÖ!

– MUTTA KULTAA TULI SILTI!

– EN TIÄDÄ TULIKO KULTAA SILTI SITTEN NIIN NÄÄS NIMITTÄIN!

– VAIKKA OLI HAVUJA, PERKELE!

– MM-KULTAA TULI OBERIN VITOSEN PERTSALTA MATIKAISELLE -87, HAVUJA TAI EI, PERKELE!

– VAI TULIKO KULTAA! OLIKOHAN PERTSATYYLIN KISAKAAN EDES! TAI VITOSEN MATKA! TAI EDES OBERIN MM-KISAT 1987!

– PITÄSKÖ NYT TARKISTAA FAKTAT SITTEN NIIN!

– Se virallinen sitaattihan on nyttemmin oikastu: ”Havuja! Perkele!” Eli pilkku pois ja toinen huutomerkki tilalle.

– No en tiedä onko retroaktiivista interferenssiä sitten niin.

– Ei niin. Eli on. Pilkun korvaavalla huutomerkillä pyritään esittämään se kymmenen sekunnin viive huutojen välillä ja viitekehyksen muuttuminen. Se halujen ristiriita. Että ensin havuja, joo, ja sitten ei havuja, ei perkele.

– Mites kolme pistettä? ”Havuja… perkele!” Eiks siinä olis enemmän viivettä? Ja lisäetuna se ellipsin luonne, että sanan pois jääminen ilmauksesta merkityksen silti muuttumatta tarkottais tässä tapauksessa, että ei-sanan voi kuvitella siihen pistekolmikon kohdalle.

– Ei vörki. Totahan kokeiltiin joskus, mutta jyrkkä huutomerkki väliin ja toinen loppuun on täsmällisempää kuvaamista, koska sillon ne huudot erottuu selkeesti toisistaan ja etenkin sen ”perkeleen” itsenäisyys korostuu ja siitä tulee härkösläis-ahoslaisista primäärihavuista riippumaton eksklamatiivilause, jolla Matikainen ilmasee affektista/affektiivista arviota/suhtautumista niihin oberstdorfilaisiin sekundäärihavuihin.

– Ei taida ihan vastata objektiivista/absoluuttista todellisuutta toi kahden huutomerkin pilkuton/pisteetön presentaatiokaan. Se ”perkele” ei oo täysin riippumaton Härkösestä & Ahosesta vaan mahdollistuu kotipoikien onnistuneesta havutoiminnasta johtuen. Pitäs joka tapauksessa päästä siitä affektista. Pitäs olla ”havuja–perkele”, neutraalisti ajatusviivalla ja huutomerkeittä ilmastuna ääripäät, se Matikaisen tunteiden vuoristorata, nousu ja lasku, vuoksi ja luode.

– No en tiedä sitten niin…

– Mitä sä tarkotat.

– Että en osaa sanoa kuinka ton havuasian parhaiten muotoilis kontekstoimatta tai viitekehystämättä tai affektoimatta.

– Jaa.

– Se havuja–perkele-viestintäkokonaisuus pitäs kuvata niin täydellisenä, että kaikki sisäistää ko. tilanteen nyanssit tuhannenkin vuoden kuluttua satavarmasti. Aivan kylmästi täytyy vähän bendata ja höystää realiteetteja, vaikkei todellinen kuulohavainto ihan niin monisanaisesti toteutunutkaan. ”Hiihtäjä Marjo Matikainen tässä hiihtämässä menneisyydessä hei! Vuoden 1987 MM-kisat Oberstdorfissa menossa, 5 kilometrin perinteisen hiihtotyylin kilpailu! Suksieni pohjaan tarttunut matkan varrelta ei-toivottua lunta tai jäätä tai jäätynyttä lunta! Asettakaa ladulle eteeni havuja, suomalaiset avustajani tässä menneisyydessä, Kari Härkönen, 15 kilometrin maailmanmestari Seefeldin kisoista vuodelta 1985 ja olympialaisten 19:s Lake Placidista vuodelta 1980, sekä Tapani Ahonen, jonka meriitit jäävät historian varjoihin ja joka tunnetaan vastedes ainoastaan näiden havujen allepanijana! Noin, sinne laitettiin havut ladulle, ja nyt hiihdän niiden ylitse! Ja katsokaapa, hiihtämistäni hankaloittaneet lumet ja/tai jäät lähtivät suksieni pohjista, mikä olikin havujen tarkoitus tässä yhteydessä! Hyvin luistaa suksi taas! Kiitos näistä havuista, Kari ja Tapani! Hiihdänpä tässä muutaman metrin! Mutta mitäs nyt tapahtuu?! WTF?! Täällä tulee lisää havuja ladulle kisajärjestäjiltä! OMG! Ei, ei enää havuja, oberstdorfilaiset toimitsijat! Nämä uudet havut vievät voiteet suksistani! Perkele!”

– Aika pitkä riffi tuli siinä tiluteltua. Ei legendan aineksia. Ei jatk–

– Älä käytä tota ”ei jatkoon”, äijä pliis. Niin sou 2011.

– Ei sitten.

– Eikä Matikainen edes niille oberstdorfilaisille huutanu että ”perkele”.

– Eikö.

– No ei. Eihän ne oberstdorfilaiset mitään suomea ymmärrä.

– No kyllä ”perkeleen” kaikki ymmärtää. Sehän on klassikko. Matikainenhan ihan kiitettävästi referoi sen viestinsä niille oberilaisille.

– No ei se ”perkele” niille obereille ollu suunnattu. Matikainen kiros enemmänkin yleistasolla, parahti ääneen, voimattomana maailman epäoikeudenmukaisuuden ja kosmoksen mykän ymmärtämättömyyden kohdatessaan.

– PERKELE!

– Niin, että siinä Oberin havumäessä manifestoitui ja koettiin ja todistettiin tulkinnanvarainen kommunikatiivinen tapahtumasarja, ja meidän kaikkien tulkitsijoiden olisi mielellään jo vuonna 1987 pitänyt sitoutua kontekstiin tai ainakin kytkeytyä hiihtolajien viitekehykseen, jotta olisi välittömästi eikä vasta vuonna 2021 ymmärretty päätellä, että kyseisessä yksittäistapauksessa, case ”Oberstdorfin MM-havut 1987”, nimenomaan sekundääriset havut eivätkä primäärihavut olivat ei-toivottuja.

– Mutta näinhän ei sitouduttu eikä kytkeydytty eikä näin ollen heti päätelty.

– No kyllähän siinä kovastikin kisaan kotikatsomoissa sitouduttiin ja vastaanottimet päällekytkettiin ja lähetyksestä jotain pääteltiin, mutta väärin pääteltiin.

– Legenda syntyi, totuudesta viis.

– MATIKAINEN HUUSI HAVUJA!

– MATIKAINEN HUUSI PERKELE!

– MATIKAINEN HUUSI HAVUJA PERKELE!

– NON SEQUITUR SITTEN NIIN!

– NO EN TIEDÄ OLIKO NON SEQUITUR VARSINAISESTI MUTTA VÄHINTÄÄN KOGNITIIVINEN VINOUMA!

– WINOUMA RYDER!

– MATIKAINEN HUUSI JOSKUS JOTAIN!

– MATIKAINEN ON HUUTANUT PALJON MUUTAKIN ELÄMÄNSÄ AIKANA!

– MATIKAINEN ELÄÄ VIELÄ!

– MATIKAINEN ON SAMA KUIN MATIKAINEN-KALLSTRÖM!

– MATIKAINEN-KALLSTRÖM HUUTAA KOKO AJAN!

– MATIKAINEN-KALLSTRÖM EDUSKUNTAAN!

– JA BISNEKSEEN!

– GALINA KULAKOVA!

– Tä.

– En tiedä, tuli vaan Galina Kulakova mieleen.

– En tiedä tuliko Galina Kulakova mieleen sitten niin… No… GUY DEBORD!… sitten.

– Kukas se oli?

– Guy Debord oli ranskalainen ampumahiihtäjä.

– Okei. Googlen kääntäjä sanoo vaan, että ”kaveri yli laidan”.

– Debord uudisti lajia yhdessä toisen ranskalaisen ampumahiihtäjän Roland Barthesin kanssa. Miesten välille kehittyi skisma, ja syntyi kaksi koulukuntaa: debordilaiset käyttivät ampumahiihdossa käsiaseita, barthesilaiset ilmatorjuntakonekivääriä. Lähde: Wikipedia. Muistan ulkoa.

– No miten siinä skismassa kävi?

– Debordilaiset hävis.

– No en tiedä oliko ITKK käytössä barthesilaisilla sitten niin.

– Oli. Siinä ampumapaikalla koottiin ITKK kasaan ja vedettiin liikkuvaan maaliin. Suomalainen toisen maailmansodan hävittäjä-ässä Hans Henrik ”Hasse” Wind lensi maalikonetta.

– Hasse Wind! Kaksinkertanen Mannerheim-ristin ritari. Ilmavoimien uratilaston kakkonen.

– Kunniamerkkejä riitti.

– Nyt liikutun. En tiedä oliko legendaarinen Hasse Wind maalikoneen puikoissa sitten niin.

– Ja Roland Barthes veti ITKK:lla.

– Itikalla veti Barthes.

– Ja niin maan perusteellisesti vetikin.

– Stephen Kingin IT… koo-koo.

– Kaija I. T. Koo-koo.

– Kajagoogoo.

– Hei Kaija Koo, kokoo itte se ITKK! OK?

– Että Windin Hassekin oli messissä. En olis uskonu.

– Hyppää Hassen siivelle. Siitähän tehtiin se laulukin. ”Hyppää Hassen, hyppää Hassen, hyppää Hassen siivelle!… Hyppää!… Hyppää!”

– Mä muuten muistan ton mainoksen. Oliks se ampumahiihtomainos?

– No en tiedä oliko ampumahiihtomainos sitten niin. ”Hyppää Hassen siivelle.” Oli nääs mäkihyppyäkin mukana. Hybridilaji.

– Ei kai?

– Juu. Ampumahiihtoa liikkuvaan maaliin ITKK:lla ja mäkihypyllä. Ne hyppäs siitä mäestä Hasse Windin maalikoneen siivelle, ja sitten niitä siipeilijöitä ja siivelläeläjiä ja siipiveikkoja ja lentopummeja ammuttiin sillä ITKK:lla ja kerättiin samalla lentopisteitä.

– Siitäkö se ”siivelläeläjä” tuli kielenkäyttöön sitten?

– No en tiedä tuliko ”siivelläeläjä” kielenkäyttöön siitä sitten niin. Ja ”lentomäki”, sekin keksittiin siinä sivutuotteena. Mistä tulikin mieleen vielä yks tarkistus: taipuuko ”kystinen” niin kun ”mystinen”? Siis esim. ”kystisestä” eikä ”kystisesta”?

– No totta helvetissä se taipuu ”kystisestä”. Esim. ”polykystisestä”.

– No en tiedä sitten niin.

– Mutta jos puhutaan niistä kudoksen sisään muodostuneista nesteen täyttämistä umpionteloista, ne on tietysti…

– …”kystia”, kyllä.

– Ei ”kystiä”, perkele. Mitä siitä Matikaisesta muuten piti tarkistaa? Eiks tää havujuttu oo nyt case closed? Mitä uutta kulmaa Oberiin -87 siellä Hesarissa muka oli?

– No emmä muista oliko Hesarissa, mutta jotain sellasta juttua luin tai kuulin jostain, että siellä Oberin kisan mäennyppylällä näkyy taustalla Kennedyn snaippereita ja pari liskoihmistä ja Estonian keulaporttiin rässitty libyalainen torpedo. Se pitäs tsekata.

– Ostetaanks bottilouhokselta parit tykkäykset sitä ennen?

– No en tiedä ostetaanko bottilouhokselta pari miljoonaa tykkäystä ensin sitten niin.

 

Villemarkus Elorinne, Marjo Matikainen-Kallström, Guy Debord, Roland Barthes, Hasse Wind, Elon Musk, Barbapapa ja muut mukavat kaverit seikkailevat kevään 2021 rrrrräjähtävän kystisessä spekulaatiospektaakkelissa Kutvonen in Space!!! Vain WSOY:ltä!!! Kautta maan!!!

Antti Holman kirje Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -äänikirjaprojektista

Näyttelijä, kirjailija Antti Holman ajatuksia Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta ja sen äänikirjaksi lukemisesta:

”En ollut ehkä lukenut Pohjantähti-trilogiaa loppuun, kun minua kysyttiin äänikirjan lukijaksi. ”Ehkä” siksi, että kun muutama vuosi sitten aloitin ensimmäisen osan alusta, en suuresta Matinkuusesta lukiessani voinut sittenkään olla varma lukemattomuudestani, koska puu oli aivan tuttu, siitä oli kuva mielessäni. Joko teini-iässä romaaneita ahmiessani olin nielaissut Pohjantähdenkin tai sitten Suomessa kasvaneen ihmisen sisällä, jossain siellä lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, kasvaa Matinkuusi.

En silti tiennyt, mitä odottaa. Kansakunnan kaapin päällä oleviin teoksiin on lupa suhtautua epäluuloisesti, sillä kaappien päällä on usein pölyä. Klassikoista halutaan puhua arvostavasti ja muistuttaa, miten paljon niillä on annettavaa myös nykypäivän ihmiselle, vaikka ne olisivat puisevia luentoja ankeiden setien seikkailuista. Pohjantähden kanssa kyynisyyteni koki kolauksen.

Minulle Täällä Pohjantähden alla on ennen kaikkea teos luokasta. Olen valittanut siitä, että nykyisen identiteettikeskustelun rinnalla tai sisällä ei puhuta tarpeeksi rahasta, siitä, miten toimeentulon kysymys ajaa muiden kysymysten edelle. Ajattelen, että vuokralaisen käsitys oikeudenmukaisuudesta, tai jopa sellaisista käsitteistä kuin ”kansallinen luonne” tai ”yhteiset asiat” tai ”jumala”, on harvoin sama kuin sillä ihmisellä, jolle vuokraa maksetaan. Siitä, tai siitäkin, Linna kirjoittaa. Ottaapa teos osaa vuosikymmenten takaa identiteettikeskusteluunkin näyttämällä, miten yhteisö muokkaa kokonaisia ihmiskohtaloita pelkästään arkisessa kanssakäymisessä: sisälle pääseminen tai ulos jääminen ovat iäisesti asioita, jotka saattavat ratkaista sen, miten ihminen asemansa maailmassa näkee, vaikka kyse ei olisi sen suuremmasta vaikutuspiiristä kuin Pentinkulman kylänraitti.

Linna viekoittelee lukijan ensin mustavalkoisten tarinallisten asetelmien todistajaksi, joka helposti uskoo olevansa nöyrän torpparin puolella ja inhaa, uutta maanomistajaa vastaan, kunnes luku luvulta henkilöt avautuvat ja muovautuvat toinen toistaan vasten ja niin paljastuu lukijakin, itselleen. Minulle koitti tämäkin synkeä myöntymisen hetki: olen Ellen Salpakari, hyväosainen hyvesignaloitsija, joka kuvittelee pystyvänsä järjestämään kaikkien asiat vain puhumalla niistä. Kuitenkin kirjan loppua kohti kuljettaessa puristin penkkiä allani ja toivoin, ettei Ellen Salpakarillekaan kävisi mitään ikävää, sillä vaikka Linnan katse on julma vallan ja ahneuden turmelemaa ihmistä kohtaan, on se julmuutta vielä paljon enemmän armollinen. Linna tietää, ettei kukaan ole immuuni sille, että saa vallan toiseen ihmiseen.

En ole sitä koulukuntaa, joka ajattelee, että äänikirja täytyy lukea kuin merisää: värittömästi ja tulkitsematta. Kyseisen koulukunnan ajattelussa on mielestäni virhe: myös merisään lukeminen on tulkinta. Kaikki ääneen lukeminen tähtää siihen, että kirjaan painetut sanat tulisivat ymmärretyiksi ilman tekstin apuvälineitä, kuten esimerkiksi repliikkiviivoja ja ellipsejä. On toki sellaisiakin lukijoita, jotka näyttelevät äänitysstudiossa kuin eivät olisi koskaan saaneet näytellä, mutta en toivottavasti kuulu heihin. En myöskään usko sellaiseen kirjailijan totuuteen, joka jostain olisi tunnistettava ja äänellisesti toteutettava. Niinpä uskon omaan totuuteeni ja toivon, että kuulija voi verrata siihen omaansa. Olen tehnyt joitakin valintoja, joiden toivon auttavan kuulijaa tunnistamaan henkilöitä ja ajan kulumista heissä. Kirjoista on olemassa myös Veikko Sinisalon luenta, hänen totuutensa.

En haluaisi antaa pandemialle kiitosta yhtään mistään, mutta entisessä normaalissa tuskin olisin saanut äänittää kirjaa nykyisessä kotikaupungissani Los Angelesissa. WSOY teki kuitenkin suuren työn ja järjesti paikallisen yhteistyöstudion, jossa sitten vietin marraskuun. En tohdi verrata työtäni suon perkaamiseen, mutta hyvin fyysiseksi se muodostui. Viisituntisten päivien loppupuolella silmäni eivät enää meinanneet toimia lainkaan, luin sanan kerrallaan ja opetin amerikkalaiselle äänittäjälle kaikki Suomen kirosanat ja myös joitakin itse keksimiäni. Emme pitäneet lounastaukoa, vaan puolentoista tunnin välein makasin studion lattialla ja söin pähkinöitä ja ajattelin, että lopulta minä pääsin kuin pääsinkin Hollywoodiin, mutta en aivan sillä tavalla kuin olin ajatellut.

Marraskuun aikana kuljin pentinkulmalaisten rinnalla seitsemisenkymmentä vuotta ja mietin heidän kanssaan, kuka Suomen omistaa? Kenen Suomi on, kenen suomalaisuus? Oppiiko virheistä, vai jäävätkö ne piiloon muistuttamaan itsestään niin kuin vääntynyt selkä? Miksi aika on niin armoton? Eikö mennyttä mitenkään saa takaisin? Eräänä iltana projektin jo päätyttyä sain vastauksen ainakin viimeiseen kysymykseen: ei saa. Kokeilin nimittäin lukulaseja ja ymmärsin, että aika kuluu minussakin, ja alistuin.  Harmitti vain, etten kokeillut niitä jo ennen kuin olivat, no, arvaattekin: suo, kuokka – ja Jussi.”

Antti Holma

Kuuntele Täällä Pohjantähden alla nyt.

Hiljainen marssi

Tommi Kinnunen kertoo taustaa Ei kertonut katuvansa -kirjan synnystä.

“Eikö niistä kannattaisi kirjoittaa? Niistä palaavista naisista?” kysyi puolisoni kesämökkimme saunan lauteilla eräänä helmikuisena viikonloppuna.

Keskustelumme oli rönsyillyt Lapin sodan tapahtumasta toiseen: siitä, kuinka Pohjois-Suomessa oli enimmillään noin 200 000 natsiarmeijan sotilasta, siihen, kuinka synnyinkyläni Kuusamon keskustassa ei sodan tuhoilta säästynyt kuin kaksi taloa. Olin juuri lukenut Oulun yliopiston tutkija Marianne Junilan teoksen, joka käsitteli suomalaisten siviilien ja saksalaisen sotaväen rinnakkaiseloa, ja pohdimme, millaiset syyt olivat ajaneet suomalaisia naisia hakeutumaan natsien palvelukseen. Kun Saksa antautui, kaikki Norjaan lähteneet naiset toimitettiin ensin Osloon ja sieltä laivattiin vankileirille Hankoon, mutta lapsuudessani olin kuullut sellaisistakin, jotka kävelivät kotiin. Olin vielä maininnut puolisolleni, että sain 80-luvulla olla mukana Ritva-Kaija Laitisen kirjoittamassa näytelmässä, joka osittain käsitteli Norjaan lähteneiden suomalaisten matkaa takaisin kotimaahan ja että kouluaikainen historianopettajani oli kertonut, miten sodan jälkeen kotiin oli palannut väsyneitä, hiljaisia naisia. Kaikki tämä johti tuohon kysymykseen. “Eikö niistä kannattaisi kirjoittaa?”

Mieleeni alkoi nousta kuvia vaitonaisesta naisjoukosta vaeltamassa läpi tuhkaksi muuttuneen Lapin kohti Rovaniemeä. Osa ajatuksista oli selkeämpiä: yhdessä eräs kulkijoista istuu ojanpenkalla ja seuraa toisten loittonevia selkiä, toisessa katsellaan tuttua maisemaa eikä tunnisteta sitä enää. Osa ajatuksista oli epätarkkoja, aistihavaintoja: kimmeltävät järvet ja vihreän sävyjä hohtava metsä. Palaneiden talojen noen haju, ohrarieskan maku. Se, miltä poisajeltujen hiusten sänki tuntuu kämmenessä.

Löylyttelimme loppuun, peseydyimme ja juoksimme tupaan, sillä ulkona pyrytti lunta.

Iltayöstä laadin mielikuvistani muistiinpanoja, sitten synopsiksen. Yöllä lähetin kustannustoimittajalle viestin: “Tiedoksi sinulle sellainen, että tänään mökillä saunottiin ulos uuden romaanin idea.”

Kotona aloin tankata tietoa tapahtuneista. Luin Lapin tuhosta, tieverkon jälleenrakentamisesta ja naisen asemasta sodassa. Uskaltauduin lähettämään sähköpostia Marianne Junilalle ja tenttasin häntä palanneiden naisten kohtelusta. Selvittelin Käsivarren rajavartioinnin tilaa, saamelaisten asemaa ja miinanraivauksen aikataulua. Kävin arkistossa lukemassa Hangon leirin kuulustelupöytäkirjoja ja hankin väitöskirjan Saksaan matkustaneista naisista, mutta näistä kävelleistä ei tietoja löytynyt. Yhtäkään haastateltavaa en varmasti löytäisi, sillä nuorimmankin heistä täytyisi olla yli satavuotias. Äitini mainitsi, että isoäitini äidin, kuusamolaisen kätilön kotiapulaisena olisi hetken ollut nuori tyttö, joka oli kävellyt Norjasta kotiin.

Otin yhteyttä historianopettajaani ja kyselin, oliko hän ehtinyt tallentamaan muistitietoa. Hän kertoi yrittäneensä aikoinaan haastatella palanneiksi väitettyjä, mutta kohdanneensa vain vaikenevia naisia. Tuhotuissa kylissä ei vihollisarmeijan mukaan lähtemistä uskallettu paljastaa. Kuulopuheita ja tarinoita kyllä löytyi, muttei mitään todennettua.

Omat käsitykseni sodasta muuttuivat sen myötä, mitä syvemmälle aiheeseen pääsin. Miten ihmisten oli mahdollista palata takaisin normaalielämään sen jälkeen, mitä he olivat nähneet, tehneet ja kokeneet sodan aikana? Ja kuinka eri tavalla naisten ja miesten perintöä on kohdeltu: Saksan armeijan mukana taistelleille miehille on yhä olemassa muistoa kunnioittava perinneyhdistys, mutta samassa armeijassa työskennelleet naiset leimattiin heti sodan jälkeen joko löyhämoraalisiksi lutkiksi tai univormuista huumaantuneiksi pikkutytöiksi. Miesten tekoja perusteltiin komentoketjuilla, mutta naiset joutuvat kantamaan vastuun yksilöinä.

Kesällä 2019 matkustimme Käsivarren Lappiin ja etsimme jäänteitä siitä tiestä, mitä myöten tahdoin päähenkilöitteni kulkevan. Puoliso jätti minut monta kertaa autosta metsään ja ajoi lapsen kanssa kauemmas odottamaan, kun kävelin pitkin hiekkamaahan tallottua tietä. Kuuntelin askelteni ääntä tien pinnassa, haistelin kesäisen metsän tuoksua ja otin kuvia kukista sekä varpujen lehdistä. Autoon palatessani tenttasin biologipuolisoltani, mitä ne olivat. Takapenkillä lapsi leikki muovisilla poneilla.

Pelkästä matkanteosta tuntui kiinnostavalta kirjoittaa. Aiemmissa kirjoissani ihmiset tapaavat pysyä paikallaan, rakentaa taloja ja asua niissä, mutta tällä kertaa henkilöt vain kävelisivät. Ympärillä olisi vain paljakkaa ja palsasoita, pohjoisen vuolaita virtoja ja kesään kiihkeänä heräävää metsää. Myös Lapin sodasta kirjoittaminen on mielestäni tärkeää. Muuttaessani aikoinaan Etelä-Suomeen huomasin, kuinka täällä ihmiset tuntuvat tietävän tarkasti ne toisen maailmansodan taistelut, jotka sijoittuvat Kannakselle sekä Laatokan Karjalaan, mutta pohjoisen tapahtumat ovat monelle epäselviä.

Kirjoittaessa on kiinnostavaa pysähtyä pohtimaan, kenen kertomuksia kerrotaan. Jokaisen elämässä tapahtuu suuria muutoksia, mutta usein niistä kuullaan vain voimakkaiden tarinoita. Jokaisen meistä täytyy tehdä valintoja, joista vasta jälkikäteen ymmärtää, olivatko ne hyviä vai eivät. Samanlaisiin ratkaisuihin, tai ainakin samaan lopputulokseen saattavat johtaa monet eri syyt. Sodan kuvauksissa on usein keskitytty urheiden miesten taisteluihin tai sisukkaiden naisten evakkomatkoihin. Niille pystytetään patsaita ja julistetaan liputuspäiviä, mutta hiljaisten ihmisten kertomuksiin törmää harvoin.

Nyt kirja on valmis. Historiallisesta teoksesta se ei käy, ja muutamaa faktaksi tietämääni yksityiskohtaa täytyi tarinan vuoksi venyttää epätarkan puolelle. Silti olen iloinen, jos se edes jotenkin pystyy kuvittamaan sitä, mitä tapahtui niille, jotka sodasta kotiin palattuaan katsoivat paremmaksi loppuikänsä vaieta yhdestä elämänsä vaiheesta.

Tommi Kinnunen

 

 

H2O

Sunnuntaina 22. maaliskuuta vietetään Maailman vesipäivää. YK:n teemapäivän otsikkona on tänä vuonna Vesi ja ilmastonmuutos.

Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa dramaattisesti sekä vesistöihin että juomaveden saantiin. Kuivuus lisääntyy ja pohjavesivarastot hupenevat, samalla kun tulvat lisääntyvät myrskyjen yleistyessä ja merenpinnan kohotessa.

Pohdin ilmastonmuutoksen vaikutuksia merivirtoihin jo kirjoittaessani edellistä romaaniani Seitsemäs kevät (WSOY: 2017), mutta vasta kesällä 2018 aloin toden teolla miettiä vettä.

Ehkä muistattekin, miten kuiva ja kuuma kyseinen kesä oli?

Vietin perheeni kanssa useita heinä-elokuun viikkoja mökillä Etelä-Ruotsissa. Sadepilvet kiersivät tonttimme kaukaa. Ruoho kellastui, kukat kuihtuivat, ja veden pinta kaivossa painui päivä päivältä alemmaksi. Meidän ihmisten ohella vettä tarvitsivat myös vuokraponimme Gunsi ja Alicia, jotka laidunsivat viereisellä pellolla.

Aloitimme tiukat säännöstelytoimet. Säästimme tiskivedet siivousta varten, perunoiden keitinvedellä kastelimme salaattipenkkiä. Peseydyimme hätäisesti järvivedellä ja kannoimme juomavettä kanistereilla läheisen kylän leirintäalueelta. Tarkkailimme taivaanrannan sävyjä ja pilvien muotoja, ja päivitimme puhelimen sääappia kerran tunnissa: tulisiko huomenna vihdoin sade?

Ei tullut. Kuivuus jatkui, kastelukielto astui voimaan monin paikoin Ruotsia. Metsäpaloja syttyi eri puolilla maata, ja minun päässäni alkoi virrata vesi.

Ajattelin: miten itsestään selvää ja arkista se on, miten välttämätöntä.

Miten kaikki elävä koostuu vedestä, miten kaikki elävä tarvitsee vettä pysyäkseen hengissä.

Ilman vettä ei ole mitään.

Vanha totuus ehkä – mutta en ollut koskaan aikaisemmin pysähtynyt todella pohtimaan sitä.

Auringon porottaessa ja koivujen kellastuessa ennen aikojaan minä ajattelin veden kiertokulkua ja sen ainutlaatuisia ominaisuuksia: lämmönvarauskykyä, kapillaari-ilmiötä.

Pohdin veteen liittyvien uhkakuvien ristiriitaisuutta: miten sitä on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Ja miten naurettavan pieni pulma mökkikaivon kuivuminen on verrattuna siihen, että sadat miljoonat ihmiset elävät päivittäin ilman puhdasta juomavettä.

Aloin lukea vedestä: kemiaa, fysiikkaa, maantietoa. Luin vesitaloudesta ja -politiikasta, maailman vesistöjen synnystä ja nykytilasta.

Opin, ettei Keltainen joki enää virtaa mereen saakka, koska puuvillan keinokastelu on imenyt sitä kuiviin. Yhä useammat maat ovat riippuvaisia tuontivedestä, ja Kiina ja Lähi-idän rikkaat öljymaat ostavat ja vuokraavat kaikessa hiljaisuudessa maa-alueita Afrikasta ja Lounais-Aasiasta oman veden- ja ruuansaantinsa turvaamiseksi.

Opin, että pulloveden tuotanto on keskittynyt muutamalle ylikansalliselle jättikonsernille, ja että puhdas vesi on ihmisoikeus. Vain pari prosenttia maailman vedestä on makeaa, ja ilman sitä ihminen kuolee kolmessa päivässä.

Vesiajatusten ja sääapin tuijottamisen lomassa yritin työskennellä. Olin jo edellisenä talvena alkanut kirjoittaa Hesteristä, nuoresta naisesta, jolla on monta, keskenään ristiriitaista persoonaa.

Monipersoonahäiriö on kiehtonut minua siitä saakka, kun yläasteikäisenä löysin kotikuntani kirjaston psykologiahyllystä Sybilin, Flora Greta Schreiberin klassisen teoksen naisesta, jolla on 16 eri identiteettiä.

Kuumana ja kuivana kesänä 2018 kehitin Hesterille sivupersoonia, seikkailuja ja rakkaussuhteita. Tiedoston merkkimäärä kasvoi ja kertomus eteni, mutta siitä tuntui puuttuvan jotakin.

Erään helteisen päivän päätteeksi tehdyllä uimareissulla tajusin, että puuttuva elementti oli – vesi.

Tarkkailin lapsiani: yksi hyppäsi veteen suin päin laiturilta, toinen otti järven haltuunsa varovasti kahlaten. Keksin, että myös Hesterin ja hänen persooniensa suhde veteen voisi olla vastakohtainen. Hester itse olisi sukeltaja, vapaasukeltaja! Vedenalainen maailma olisi ainoa paikka, jossa hän saisi päässään säksättävät sivupersoonat hetkeksi hiljenemään.

Ja Ofelia, Hesterin sivupersoonista hankalin ja kontrolloivin – hän pelkäisi vettä kuollakseen. Se myös koituisi hänen kohtalokseen.

Muu perhe polski järvessä, minä istuin laiturilla ja kirjoitin niin, että kynästä katkesi terä. Päätin sijoittaa romaanin tapahtumat lisääntyvistä tulvista kärsivään rannikkokaupunkiin. Yksi keskeisistä sivuhenkilöistä, Hesterin isäpuoli Jacek, olisi padonrakentaja.

Vesi kulkisi koko tarinan läpi, herättäisi sen eloon.

Kaivovesi loppui kokonaan pari päivää ennen loman päättymistä. Onneksi ponit olivat siinä vaiheessa jo muuttaneet takaisin kotitilalleen. Tukholmaan palattuamme saapui ensimmäinen kunnon sade. Vähitellen myös metsäpalot sammuivat.

Kirjoitustyö jatkui syksyllä, talvella, seuraavana keväänä ja kesänä. Vain pieni murto-osa kaikesta vedestä hankkimastani tiedosta päätyi lopulta valmiiseen romaaniin. Niin käy melkein aina, minulla on tapana liioitella hieman taustatyötä tehdessäni.

Vesi sai kuitenkin merkittävän roolin käsikirjoituksessa, joka muutaman mutkan jälkeen sai nimekseen H2O. Paitsi veden, tulvien ja sukeltamisen takia, myös Hesterin sivupersoonien mukaan. Kuten Ofelia sanoo Hesterille:

”Ajattele, että me olemme kuin vettä. Tai siis, ihmisethän ovat vettä, suurimmaksi osaksi. Ja vesi muuttaa muotoaan, mutta pysyy silti samana. Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta se on!”

Voi olla, että kirjoitan jonakin päivänä lisää vedestä, siihen liittyvistä valtasuhteista, häikäilemättömästä pullovesikaupasta, vesikolonialismista. Sen verran vahvan muistijäljen kuivan ja kuuman kesän 2018 lukemisto minuun jätti.

Pohdin sitä erityisesti sunnuntaina, Maailman vesipäivänä. YK kehottaa meitä kaikkia miettimään miten ilmastomuutoksen vaikutuksia vesistöihin ja juomaveden saantiin voidaan hillitä – paitsi poliittisin päätöksin, myös esimerkiksi paremman vesihuollon avulla.

YK muistuttaa myös, että jokainen meistä voi koota kokoon omat pisaransa: äänestämällä, osoittamalla mieltään, tekemällä päivittäisiä, henkilökohtaisia valintoja.

Itse tarkkailen ainakin vesijalanjälkeäni, ja mietin: hankinko uudet farkut, joiden tuottamiseen on kulunut 10 000 litraa vettä – vai ostanko sittenkin käytetyt?

Tarvitsenko välttämättä keinokasteltuja ja merten takaa tuotuja avokadoja, vai valmistaisinko kuitenkin ruokaa kotimaisista juureksista?

Näinä päivinä jälkimmäisen vaihtoehdon valintaan on harvinaisen monta hyvää syytä.

Tiina Laitila Kälvemark

Tutustu uutuuskirjaan H2O tästä.

Finlandia 2019

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja on Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeän puoli ja Lukija-Finlandian voittajaksi äänestettiin ylivoimaisesti Johanna Venhon Ensimmäinen nainen. Lue nyt!

Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeän puoli

”Voittajaksi valikoitui lopulta kirja, joka jäi voimakkaimmin kummittelemaan. Lukukokemus on kuin pitkä ja psykedeelinen uni, josta tuntee heräävänsä monta kertaa saamatta lopullista varmuutta valvetilan todellisuudesta. On nipistettävä käsivarresta. Kirjailija heittäytyy paikoin hullunrohkeankin kehyskertomuksen liukkaille jäille notkeaan ja mutkattomaan kieleen sekä psykologisesti tarkkapiirteisiin henkilöhahmoihinsa luottaen. Lopputuloksena on otteessaan pitävä, kysymyksiä herättävä ja aivoja stimuloiva dystooppinen fantasia, joka kuitenkin jättää viimeiseksi jälkikuvaksi verkkokalvoille toivonkipinän. Toivoa on niin kauan, kun on niitä jotka väkijoukossa nostavat kätensä pystyyn epäoikeudenmukaisuuden merkiksi.” Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan valitsija Olavi Uusivirta.

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen

Eräs lukija kommentoi: ”Kaunis ja herkkä kuvaus Sylvi Kekkosesta. Kirjailija kertoo uskottavasti hänen elämästään. Kirja oli hieno ja mieleenpainuva lukukokemus”.

Korjaus, Marttojen parhaat villasukat

Korjauksia Marttojen parhaat villasukat -kirjaan

Marttojen parhaat villasukat -kirjassa on valitettavasti muutama virhe. Tässä tarkennukset:

  1. 95

Sukan suunnittelija on Marjatta Pyykönen, ei Pyykkönen.

  1. 128–130 Lyhteet

Ohjeessa on virhe mallineuleen ensimmäisellä rivillä. Mallineuleesta puuttuvat myös kerrokset 5–8.

Oikea mallineuleen ohje kuuluu näin:

Aloita mallineule (jaollinen 8 silmukalla).

  1. krs:

Neulo 1 n.

  1. Poimi apupuikolle työn eteen 2 o, 2 n ja 2 o, yhteensä 6 silmukkaa.
  2. Kierrä lanka vasemmalta oikealle kahdesti poimimiesi kuuden silmukan ympäri. Kiristä kierrettyä lankaa sopivasti.
  3. Neulo apupuikolla olevat kiristämäsi silmukat 2o, 2 n, 2 o.
  4. Neulo 2 s nurin ja siirry kohtaan 1. Toista näitä neljää kohtaa koko kerroksen ajan.

2.–4. krs:

Neulo 1 n,* 2 o, 2 n*, toista *–* kerroksen loppuun, kerros päättyy 2 o, 1 n.

  1. krs: 1 n, 2 o, 2 n *poimi apupuikolle työn eteen 6 s (2 o, 2 n, 2, o) ja kierrä lanka kahdesti poimittujen silmukoiden ympäri, neulo apupuikon silmukat 2 o, 2 n, 2 o. Neulo vielä 2 n*. Toista *–* kerroksen loppuun. Neljännen puikon lopussa poimi apupuikolle IV puikon kolme viimeistä silmukkaa (2 o, 1 n) ja I puikon alusta kolme ensimmäistä silmukkaa (1 n, 2 o), yhteensä 6 silmukkaa. Kierrä lanka apupuikolle poimittujen silmukoiden ympäri ja neulo kolme ensimmäistä s IV puikolle (2 o, 1 n) ja kolme viimeistä s I puikolle (1n, 2 o).
  2. krs: Edellisen kerroksen kolme apupuikolta neulottua silmukkaa aloittavat kerroksen 6. Jatka neulomalla *2 n, 2 o*. Toista *–* kerros loppuun. Kolme viimeistä silmukkaa ovat 2 o 1 n.

7–8 krs: Neulo 1 n, *2 o, 2 n*. Toista *–* kerros loppuun, kerroksen viimeiset silmukat ovat 2 o, 1 n.

Toista kerrokset 1–8 viisi kertaa ja neulo tämän jälkeen vielä kerran kerrokset 1–2.

Arttu Tuomisen saatesanat lukijalle

Lukijalle,

Joskus tarinat kirjoittavat itse itsensä, Verivelan kohdalla kävi juuri niin. Olin pyöritellyt romaani-ideaa mielessäni jo vuosia, tutkiskellut sitä etäältä, sillä se oli niin hauras, että pelkäsin särkeväni sen kömpelyyttäni. Idea ei kuitenkaan koskaan jättänyt minua rauhaan, vaan jäi kummittelemaan, kunnes se huusi niin kovaa, että minun oli pakko ryhtyä töihin.

Halusin tallentaa romaaniin sen kontrastin, joka vallitsee aikuisuuden ja lapsuuden välillä. Lapsena asiat ovat yksinkertaisia. On oikea ja väärä, musta ja valkoinen. Parhaaseen ystävään voi luottaa ehdoitta. Kun kasvamme, elämään sekoittuu yhä enemmän harmaan sävyjä. Lapsena ei ole väliä, kuka toinen on tai millaisista oloista hän tulee, ainoastaan se ratkaisee, mitä tuntee sydämessään. Jossain kohtaa tulee vastaan se hetki, taitepiste, kun ei enää olla lapsia, muttei vielä nuoriakaan. Verivelka kertoo noista hetkistä. Halusin kirjoittaa romaanin, jossa lapsuudessa koetut yhteiset kokemukset, parhaalle ystävälle annetut lupaukset, ovat niin väkeviä, että vaikka kaikki elämässä repeytyy palasiksi, ne säilyvät aikojen halki yhtä vahvoina kuin annettaessa.

Kun lopulta aloin kirjoittaa, tuntui, että vain jäljensin paperille hahmot ja tapahtumat, jotka olin jo mielessäni kuvitellut lukuisia kertoja bussissa istuessa tai juuri ennen nukahtamista.

Verivelka on tarina kiusaajista ja kiusatuista, lupauksista, jotka matkaavat aikojen halki – mutta ennen kaikkea se on tarina rakkaudesta ja ikuisesta ystävyydestä.

Arttu Tuominen

Tutustu kirjaan tästä.

Mielensäpahoittajan tavallinen vaalitentti. Teema: Kansalaisen hiilijalanjälki

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun matkustaminen pitää lopettaa. Miksi se piti aloittaa? Ensin kuljimme kymmeniä tuhansia vuosia riistan ja juurimukuloiden perässä. Sitten pysähdyimme viljelemään maata, kehittämään kulttuuria ja orjuutta. Viimeisen puolen vuosisadan kuluessa on keksitty, että kaikkien on päästävä lomalle mahdollisimman kauas. Suomalainen tarvitsee marraskuussa valoa toiselta puolelta maapalloa, kiinalainen revontulia Lapista ja amerikkalaisen pitää ihastella ja vihastella kaikkea tenniskengät jalassa. Minun nuoruudessani maasta toiseen siirtymiseen vaadittiin nälkä tai sota.”

Tuomas Kyrö

”Sinusta ei koskaan tule yhteiskunnan täysivaltaista jäsentä”, ala-asteen opettaja sanoi Tuomas Kyrölle. Siitä lähtien kirjan tekijä on miettinyt mitä yhteiskunta on ja kenelle.

Mielensäpahoittaja kysyi kuudelta kansanedustajaehdokkaalta kysymyksen:

Mistä kolmesta asiasta olet jo itse luopunut ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi?

Paavo Arhinmäki, Vas.

”Olen ollut kasvissyöjä 20 vuotta ja yllättävän isoksi sitä kasviksillakin kasvaa. Joukko- ja kevyt liikenne ovat liikkumiseni pääasialliset muodot. Kolmantena ovat ilmastotietoiset valinnat kuluttamisessa. Musta pisteeni on matkustaminen, tosin yritän yhdistää työ- ja vapaa-ajan matkoja mahdollisimman paljon ja miettiä ekologisempia tapoja. Hiilenpoltosta ollaan luopumassa vuo-teen 2029 mennessä, ja se on Helsingille iso haaste. Turpeenpoltto pitäisi lopettaa 2030-luvun alussa – siinä on haaste Keskustalle.”

Teuvo Hakkarainen, PS.

”En ole luopunut ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi yhtään mistään. Jos vertaan nuoruuteeni: kouluun hiihdettiin omatekoisilla puusuksilla. Maito ei ollut purkissa vaan haettiin hinkillä naapurista, eikä ollut laktoosia. Minulle käy se, että eletään hyvin ekologisesti: en tarvitse paljon sähköä. Ilmastonmuutos on globaali, Suomi ei napajäätikköjä sulata. Juuri katselin Intian päästöjä. Pitääkö meidän tehdä Trumpin muuri, ettei ilmasto tule sieltä Intiasta tänne?”

Antti Kaikkonen, Kesk.

”Jos ihan jokainen ajattelee, että omilla teoilla ei ole vaikutusta, niin sillä on jo merkitys. Olen luopunut lämmittämisestä fossiilisilla polttoaineilla ja vaihtanut aurinkosähköön, vähentänyt kaukomatkailua ja jonkin verran ruokavaliovalintoja tehnyt, mutta makkaraa syön edelleen. Merkittävimmin voin vaikuttaa lainsäädännön areenalla. Olin hallitusneuvotteluissa mukana päättämässä siitä, että kivihiilestä luovutaan 10 vuoden kuluttua.”

Veli Liikanen, Vihr.

”Luovuin lihapainotteisesta ruokavaliosta teini-ikäisenä ja autoa en ole koskaan hankkinut. Olen myös luopunut omasta oma-kotitalosta – lasketaanko luopumiseksi, jos en ole taloa koskaan hankkinutkaan? Suuri osa suomalaisista on valmis tekoihin, mutta kimpassa tsemppaaminen ei riitä. Tarvitsemme vahvaa ohjausta, jotta nekin suomalaiset, jotka eivät ole itse valmiita valintoihin, saadaan talkoisiin mukaan.”

Pilvi Torsti, SDP.

”Olen jättänyt viime aikoina lihansyönnin, ja juustoissa on sallittuja lähinnä herkku-juustot. Vuodesta 1995 olen ajanut 12 kuukautta vuodesta fillarilla. Auto vaihdettiin hybridiin. 20-vuotistapaamispäivänä matkailimme Helsingissä, koska en suostunut lentämään. Yhteisten sääntöjen luomiseen meillä on Suomessa harvinainen tilanne, kun kahdeksan puoluetta eli kaikki paitsi Perussuomalaiset sitoutuivat Ilmastopaneelin yhteiseen tavoitteeseen.”

Juhana Vartiainen, Kok.

”En mielelläni lähde tuommoisella rehentelemään. Se mitä tältä päättäjäporukalta voi edellyttää, on vaikuttaa verotukseen ja kansainvälisiin ilmastosopimuksiin ja niillä tämä hoituu. Jos päästöt hinnoitellaan oikein, ilmastokriisi ratkaistaan. Silloin jotkut asiat ovat kalliimpia, kuten lento-lippu. Minusta kaikki aikuiset saavat elää niin kuin haluavat hyvällä omallatunnolla. Kun hinnat muuttuvat, kulutustottumukset sopeutuvat siihen ja niin sen pitää mennä.”

Katso myös kooste Mielensäpahoittajan tavallisesta vaalitentistä.

Lue lisää uudesta kirjasta Mielensäpahoittaja. NYT.

J P Ahonen ja Ville Ranta Sarjakuva-Finlandia-palkintoehdokkaina

Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto jaetaan kahdennentoista kerran Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaalilla maaliskuussa 2019.

WSOY:ltä ehdokkaina ovat J P Ahonen teoksella Villimpi Pohjola – Irtiotto ja Ville Ranta teoksella Kuningas menettää päänsä.

Raadin perustelut:

JP Ahonen: Villimpi pohjola – Irtiotto (WSOY)

Opiskelijaelämää seuraa usein aikuistuminen, niin myös Villimpi Pohjola -kokoelmassa Irtiotto. Aiemmista albumeista tutut ystävät kohtaavat arjen, jota rajaavat lapset tai lapsettomuus, työttömyys tai työhaastattelun tuoma stressi. Draama löytyy alleviivaamatta elävästä elämästä. Piirrokset lisäävät realistisine taustoineen kerronnan uskottavuutta, kuvien murretut värit luovat lämpimän tunnelman.

Ville Ranta: Kuningas menettää päänsä (WSOY)

Rannan kirjassa on seksiä, väkivaltaa, huumoria ja vaikeita ihmissuhteita. Se pakottaa lukijansa katsomaan peiliin ja löytämään sieltä itsensä kaikkine vikoineen. Tarinassa sekoittuvat ikiaikaiset moraalikäsitykset ja nykypäivän kertakäyttökulttuuri. Luonnosmainen jälki tuntuu silti vain dokumentoivan tätä hetkeä, jossa ihmiset ovat vetäneet roolivaatteet päälle välittämättä siitä sopivatko ne ylle vai ei.

 

Tampere Kuplii ry:n ja Tampereen kaupungin perustama Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto jaetaan perjantaina 22. maaliskuuta 2019 klo 11.00 Tampereen yliopistolla festivaalin tieteellisen sarjakuvaseminaarin Tampere Kuplii Goes Academicin yhteydessä.

Vuoden 2019 palkinnon saajan valitsee valokuvaaja ja toimittaja Meeri Koutaniemi. Tunnustuspalkinto myönnetään kotimaiselle tekijälle yksin tai yhdessä toisen osapuolen kanssa tekemästä ansiokkaasta sarjakuva-albumista. Palkintosumma on 5 000 euroa. Ehdokkaaksi asetettiin yhteensä 61 sarjakuva-albumia.

Tampere Kuplii ry:n asettama nelihenkinen valintalautakunta luki tarkkaan kaikki teokset ja totesi niiden tason jälleen kerran korkeaksi ja valinnan vaikeaksi. Lautakunta valitsi ilmoitettujen sarjakuva-albumien joukosta kymmenen ehdokasta palkinnonsaajaksi. Teosten saatavuus- yms. tiedot ja painatuskelpoiset kansikuvat löytyvät Sarjakuva-Finlandian www-sivuilta (http://www.sarjakuvafinlandia.fi/teokset.html).

Vuoden 2019 valintalautakunnan jäsenet ovat Heikki Jokinen, Amantia Leinonen, Oskari Rantala, ja Aino Toiviainen-Koskinen.

Lisätietoja:

www.sarjakuvafinlandia.fi

Kyösti Koskela, puheenjohtaja, Tampere Kuplii ry, kyosti.koskela@uta.fi,  050 572 8777.