Vaikeat kulmat

17.9.2014

Kontaktimuovi menee vinoon. Kiskon sen irti kirjan kannesta, levitän uudestaan kulmiin asti ja painan tasaiseksi, mutta keskelle sotilaskypärää jää ilkeännäköinen vekki. Hinkkaan sitä viivottimella. Ärsyttää.

Luokan ikkunanpuoleiselta seinustalta nousee seiskaluokkalaisen arka käsi. Oppilaan nimeä en näin varhain syksyllä vielä muista. Pekka?
– Opettaja, saanko mä käydä vessassa?
– Käy vaan.

Luokan täyttää tasainen hengitys. Olemme käyneet edellistunnilla kirjastossa ja jokainen on kirjavinkkauksen jälkeen saanut lainata haluamansa kirjan. Lukuharrastus ja -harrastumattomuus näkyy: luettavaksi on valittu liki viisisataasivuista Zlatanin elämäkertaa sekä Simukan trilogian kolmatta osaa kuin myös Goosebumps-sarjaa ja Nörtin päiväkirjaa. Muutama kantoi lastenkirjaston hyllyiltä toiveikkaana viisikymmensivuisia hyväksyttäväksi, mutta kirjastovirkailijan avulla hekin löysivät haastavampaa ja silti itseään kiinnostavaa lukemista.

Nyt kaikki lukevat. Muutama yrittää salaa räplätä älypuhelinta kirjan takana, mutta luopuu pian hankkeesta. Pian eivät yritäkään, kun tottuvat opettajan tiukkuuteen. Jatkan päällystämistä. Opettajanpöydälle olen kasannut kolmisenkymmentä Tuntematonta sotilasta, joista yritän vielä saada lukukelpoisia kopioimalla kadonneita sivuja ja teippaamalla kansia paikalleen. Säästöjen takia uusia on mahdoton tilata. En muista, koska koululaitoksella ei olisi ollut lisäleikkauksia ja vähennyksiä. Juustohöylä viipaloi potin vuosi vuodelta pienemmäksi. Kesällä lähti viimeinen kouluavustaja ja me yritämme sinnitellä kuudensadan oppilaan kanssa ilman. Kukaan ei ehdi auttaa keskittymishäiriöistä teiniä kotitehtävissä tai etsiä sanakirjasta, mikä on ’takauma’ kiinaksi.

Takariviin piiloutunut tyttö tarkkailee tovin päällystysurakkaani ja palaa takaisin Himoshoppaajan arkeen. Hänen vieressään istuva mustakajalinen kadotti kirjastokortin jo viitosella eikä ole sitä sen koommin tarvinnut. Tuijotti kirjastossa uutta korttia epäluuloisena.
– Mä kadotan tän minuutin päästä kuitenkin.
Ei kadottanut vaan lainasi Miekkani laulaa ja seikkailee nyt 1700-luvun Transsilvaniassa.

Kontaktimuovi ei riitä uuden kirjan kanteen. Luokka lukee rauhassa, joten haen opettajainhuoneesta uuden rullan. Katselen oppilaita, joiden kanssa ollaan vasta aloittamassa isoa urakkaa. Edessä on monta kirjastoreissua, monta opettajan valitsemaa kirjaa, monta esimerkkiä eri lajeista. Pari näytelmää, runoja, Kalevala. Minna Canth, jotakin Aleksis Kiveltä, Rosa Liksomin novelleja, hiukan Kafkaa. Nämä Tuntemattomatkin, jos vain kestävät siihen asti kun nämä pääsevät ysille. Vain kaksi oppilasta huomaa, kun avaan oven käytävään.

Muovirullan haettuani palaan luokkaan. Käytävällä oven takana istuu vessaan lähtenyt poika, Mikko tai Paavo, ja katsoo minua säikähtänein silmin.
– Onko kaikki kunnossa, kysyn ja mietin istahdanko viereen vai en, mutta poika nousee itse ylös. Näyttääkö se itkeneeltä?
– Joo.
– Haluaisitko sä jutella jostain?
– En mä.
Työnnän avaimen lukkoon ja vedän oven auki. Pitää muistaa kysyä kuraattorilta, onko jotakin, jota minun pitäisi tietää.
– Tuletko sä takaisin luokkaan?
Poika tuijottaa käytävän päähän. Ikkunasta näkyy vastakkaisen talon tiiliseinä.
– Joskus kun hyvä kirja loppuu, on vaan pakko olla hetki yksin.
Nyökkään pojalle vakavasti. En uskalla hymyillä, ettei luule minun nauravan.
– Tule sisään sitten kun tahdot.
Poika nyökkää minulle yhtä ilmeettömänä.

Minä palaan opettajanpöydän taakse ja jatkan. Yhdennentoista kirjan kansimuovi menee venkoilematta paikalleen. Keskirivissä joku hihittää kirjalleen.

Tommi Kinnunen