Murhaajan ja menneen maailman jäljillä
6.11.2017
Suomentajan alkusanat Agatha Christien Idän pikajunan arvoitukseen
Idän pikajunan arvoituksen asemalle dekkarikirjallisuuden klassikkona on syynsä. Arvoitusdekkarin parhaiden perinteiden mukaisesti se tarjoaa lukijalle suljetun huoneen mysteerin ja tarkasti rajatun joukon epäiltyjä; lisäksi mysteerin ratkominen tapahtuu suljetussa tilassa ja vieläpä ulkoisten tekijöiden saneleman aikarajan puitteissa. Tapahtumista ja näyttämöllepanosta on riisuttu kaikki epäolennainen; jäljellä ovat vain rikos, mahdolliset syylliset ja yksityisetsivän pienet harmaat aivosolut. Draama näytellään alusta loppuun muutaman vuorokauden aikana ja varsinainen rikoksen ratkaiseminen vain yhdessä päivässä. Klassisista elementeistä puuttuu vain päättelijäneroa säestävä Watson-hahmo, sillä Hercule Poirotin uskollinen kumppani, kapteeni Hastings, loistaa Idän pikajunan arvoituksessa poissaolollaan. Juna suljettuna väliaikaisena tilana tuo oman viehätyksensä moneenkin tiivistunnelmaiseen teokseen, mutta lumikinosten keskelle Jugoslavian vuorille pysähtynyt juna murhaajineen ja uhreineen on silti tapahtumapaikkana aivan omaa luokkaansa.
Tiukka fokus, joka sulkee tarpeettomina pois niin muiden vaunujen matkustajat, ravintolavaunun henkilökunnan kuin Jugoslavian viranomaiset (joille rikostutkinta toki oikeasti kuuluisi) avaa kaikesta huolimatta nykylukijalle kurkistusreiän viime vuosisadan alkupuolen kadonneeseen elämäntapaan. Idän pikajunan arvoitus tapahtuu maailmassa, jossa ”ohuesta kankaasta tehty tumma matkapuku” on erinomainen asu ateriointiin ravintolavaunussa ja hatturasia kuuluu itsestään selvästi niin rouvien kuin neitienkin matkavarustukseen. Toisaalta tätä hienostunutta maailmanmenoa varjostaa lukijan mielessä tieto tulevasta: jos kirjan tapahtumien oletetaan sijoittuvan sen julkaisuajankohdan tienoille 1930-luvun puoliväliin, toisen maailmansodan ensimmäiset laukaukset ovat vain puolen vuosikymmenen päässä, eikä brittiläisen upseeriperheen tai Unkarin maa-aatelin kohtaloa sodan melskeissä ja jälkimainingeissa voi kuin arvailla. Stalin vilahtaa kirjassa ohimennen; Hitleriä ei mainita lainkaan, vaikka hän maailmanpolitiikkaa yömyöhään ruotivien herrasmiesten keskusteluissa epäilemättä esiintyykin – kunhan polttavammat aiheet kuten Brittien Intian-politiikka ja Wall Streetin pörssiongelmat on ensin käsitelty.
Vaikka Christie ei ehkä ollut maailmanpolitiikan ennustaja, hän tiesi mistä kirjoitti. Arkeologimiehensä ansiosta hän oli perillä niin Lähi-idän brittiläisten alusmaiden oloista kuin matkustamisesta Idän pikajunalla. Omilla junamatkoillaan Christie joutui kerran kokemaan vuorokauden seisahduksen tulvan vuoksi, ja kirjoittaessaan hänellä on varmaankin ollut mielessään myös tapaus, jossa lumimyrsky pakotti Idän pikajunan pysähtymään Turkin puolelle kuudeksi päiväksi. Ylipäätään omakohtaiset itämaiset teemat toistuvat Christien tuotannossa, kuten romaanissa Lentävä kuolema, jonka henkilökaartiin kuuluvat kaksi omissa maailmoissaan elävää arkeologia ja hupaisan eriskummallinen dekkarikirjailija.
Niin ikään Armstrongin lapsenryöstöjutulla on todellisessa maailmassa selkeä esikuvansa, lentäjäsankari Charles Lindberghin lapsen ryöstö ja murha vuonna 1932. Laajaa julkisuutta saanut tapaus sai palvella Christien innoittajana muutamia merkittäviä yksityiskohtia myöten.
Yksi Christien varhaisten kertomusten huomattavista piirteistä, etenkin kirjoitusajankohta huomioon ottaen, on naisten asema vahvoina ja tarpeen vaatiessa myös häikäilemättöminä toimijoina – ja sen myötä murhatutkinnan epäilyksenalaisina. Perin juurin keikarina Hercule Poirot osaa arvostaa kauneutta ja tyyliä myös naisissa, mutta minkäänlaisia harhakuvia naisista heikompana sukupuolena hän ei elättele. Ruhtinatar Dragomiroffin silmät ovat Poirotille täynnä ”hillittyä tarmoa ja älyn voimaa”, ja kun hän on varma, että rikoksen takana ovat ”viileät, älykkäät, kekseliäät aivot”, hänen epäilyksensä suuntautuvat vahvimmin nuoreen neiti Debenhamiin.
Agatha Christien kerronta ei ole erityisen mutkikasta, mutta kääntäjälle Idän pikajunan arvoitus asettaa siitä huolimatta omat ongelmansa. Erityistä huomiota vaatii Hercule Poirot, jonka viehtymys ranskankielisiin lausahduksiin ei suinkaan ole hänen puheenpartensa ainoa erikoispiirre. Poirotin englanti on kieliopiltaan moitteetonta, mutta hänen virkkeidensä erikoiset sanajärjestykset ja ajoittain työläät ilmaukset on selvästi tarkoitettu hänen ulkomaalaisuuttaan luonnehtiviksi keskeisiksi piirteiksi. Omanlaisensa kohtelun vaatii myös Poirotin tapa joskus erehtyä vakiintuneissa sanonnoissa, jolloin edes niiden tunnistaminen ei aina ole suomentajalle helppo tehtävä – etenkin kun kysymys saattaa olla (kuten Christien replikoinnissa muutenkin) 1930-luvun englannin puhekielen ilmauksista, jotka sittemmin ovat lähes tyystin poistuneet arkikäytöstä. Niinpä kun joltakulta Poirotin mukaan ”menee sisu rintaan”, kysymys ei ole suomentajan vaan belgialaissyntyisen etsiväneron uusiokielestä.
Oman värinsä tekstiin tuo junan matkustajakunta, jonka keskuudessa kansallisuuksien kirjo ulottuu englantilaisten ja amerikkalaisten lisäksi ”ulkomaille” Belgiaan, Saksaan, Venäjälle, Unkariin ja niin edelleen. Matkustajista kullakin on oma enemmän tai vähemmän omintakeinen käsityksensä englannin kielestä – tai ranskasta, jos niikseen tulee, sillä matkustajien keskustelut käydään milloin englanniksi, milloin ranskaksi ja milloin saksaksi, kuten kosmopoliittisten maailmanmatkaajien tapoihin luontevasti kuuluu. Tämän kaiken välittäminen myös suomalaiselle lukijalle, toivottavasti kirjailijan pyrkimyksille oikeutta tehden, on suomentajan tehtävä.
Heinäkuussa 2017,
Jaakko Kankaanpää
