Jälkisanat: Arto Paasilinna, Jäniksen vuosi
16.10.2018
Liki 30 kielelle käännetty Jäniksen vuosi lasketaan nykyään maailmankirjallisuuden klassikoksi. Vaikka romaani sai hyvän vastaanoton Suomessa ilmestyessään vuonna 1975, sen ensimmäinen käännös ilmestyi vasta 1983 Unkarissa ja toinen 1989 Ranskassa.
Ilmeisesti maailmalla ei tuohon aikaan oltu kovin kiinnostuneita suomalaisesta kirjallisuudesta. Pois lukien Juhani Ahon, Aleksis Kiven, Johannes Linnankosken ja F. E. Sillanpään kaltaiset suurnimet, joita oli ranskannettu jo aikoja sitten, ainoa Ranskassa tunnettu ja julkaistu suomalaiskirjailija oli Mika Waltari. Hänen teostensa lisäksi 1970- ja 1980-luvuilla käännettiin kahdenkymmenen vuoden aikana ranskaksi vain viisi suomalaista romaania: Timo K. Mukan Tabu, Eeva Kilven Tamara, Tove Janssonin Sommarboken (Kesäkirja, suom. Kristiina Kivivuori), Henrik Tikkasen 30-åriga Kriget (Elvi Sinervon suomennos ilm. kokoomateoksessa Viimeinen sankari) ja Johan Bargumin Den privata detektiven (Yksityisetsivä, suom. Rauno Ekholm).
Mutta kuudes, Jäniksen vuosi, muutti kaiken. Se oli huikea menestys ja pani alulle ennen näkemättömän käännösbuumin. Jo seuraavana vuonna ranskannettujen suomalaiskirjailijoiden joukkoon lisättiin peräti viisi uutta nimeä: Bo Carpelan, Tito Colliander, Aino Kallas, Rosa Liksom ja Antti Tuuri. Tuolloin herännyt kiinnostus suomalaista kirjallisuutta kohtaan on jatkunut tähän päivään saakka, ja kahden seuraavan vuosikymmenen aikana ranskannoksia julkaistiin jo yli kymmenen kertaa enemmän kuin 70- ja 80-luvuilla.
Käännösten vähäinen lukumäärä johtui todennäköisesti osittain kääntäjäpulasta, sillä siihen aikaan käännettäviä teoksia ehdottivat kustantajille useimmiten kääntäjät itse. Tuon käytännön mukaisesti minäkin nuorena ranskantajana ehdotin Jäniksen vuotta useille ranskalaiskustantamoille, joista sen lopulta valitsi listalleen Denoël.
Olin tutustunut Arto Paasilinnan romaaniin Risto Jarvan Jäniksen vuosi -elokuvan välityksellä haeskellessani sopivaa kirjaa käännettäväksi. Kaikista siinä tarkoituksessa lukemistani teoksista Jäniksen vuosi kiinnitti huomioni huumorinsa ansiosta ja erityisesti siksi, että se on erittäin omaperäinen ja leimallisen suomalainen samalla kertaa.
Vaikka Paasilinna itse ei juuri tunnusta kirjallisia esikuvia, paitsi ehkä tšekkiläisen Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin tai amerikkalaisen Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n, hänen tuotannossaan näkyy selvästi sellaisten suomalaisprosaistien perintö kuin Johannes Linnankoski, Maila Talvio, Kyösti Wilkuna, Joel Lehtonen, Ilmari Kianto, Maria Jotuni, Maiju Lassila, F. E. Sillanpää, Volter Kilpi ja Aino Kallas.
Professori Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historian mukaan tämän prosaistipolven käsissä ”vakiintuu osittain Runebergistä, osittain Kalevalasta juurensa juontanut, Kiven aloittama ja Ahon sekä Pakkalan jatkama suomalaisen proosan suuri traditio”. Valtaosa tämän kirjailijapolven tuotannosta on kansankuvausta, jonka tunnusmerkit Laitinen kiteyttää kuuteen pääkohtaan:
”1) Perinteinen suomalainen romaani on lähellä luontoa. Luonto on mukana siinä joko ystävänä tai vihollisena tai molempina.
2) Ihmiskäsitys on demokraattinen: päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, monesti köyhiä pieneläjiä. Suomalainen romaanisankari on usein antisankari.
3) Perusteena tavallisten ihmisten merkitykselle on käsitys heidän ihmisarvostaan, joka ei riipu heidän sosiaalisesta asemastaan tai sivistystasostaan. […]
4) Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus on tärkeä; kirjailijat kuvaavat usein yksilön ja yhteiskunnan virallisen koneiston tai instituutioiden ristiriitaa ja asettuvat heikomman puolelle.
5) Riippumatta yhteiskunnallisesta asemastaan päähenkilöt ovat vahvasti individualistisia ja epäsosiaalisia, jopa epäsympaattisia tai ainakin kriittisesti nähtyjä; tässäkin suhteessa he ovat antisankareita.
6) Suomalaisen kansankuvauksen läpikäyvänä tunnuspiirteenä Kivestä alkaen on realismin ja huumorin yhdistyminen.”
Kaikki nuo ainekset esiintyvät vaihtelevassa määrin myös Paasilinnan tuotannossa, aivan erityisesti Jäniksen vuodessa. Ihmisen suhde luontoon on yksi sen johtavia teemoja. Romaanin viehätys piilee osaltaan juuri runollisen herkässä mutta realistisessa tavassa, jolla Paasilinna, itsekin luontoihminen, tuota suhdetta kuvaa. Hänen sankarinsa sitä vastoin ovat enimmäkseen kadottaneet suoran yhteyden luontoon, josta heillä on vain etäinen, idyllinen tai ihannoiva käsitys. Tämä pätee myös kaupunkielämän tyhjyyttä ja paineita pakenevaan Vataseen, joka luulee luonnon ottavan hänet avosylin vastaan, mutta saakin huomata sen vieraaksi ja julmaksi, suorastaan vihamieliseksi.
Vatanen on myös antisankarin perikuva. Kuten monet muutkin Paasilinnan hahmoista, hän on tavallinen mies, jonka paras ominaisuus on hänen inhimillisyytensä. Kriisi – tilanteessa, hallitsemattomien tapahtumien kurimuksessa, hän pikemminkin jähmettyy paikoilleen kuin toimii. Mutta karistettuaan entisen elämän tomut niskastaan hän kuitenkin kehittyy, hakee uutta olemisen tapaa. Jäniksen vuotta voikin pitää myös kehitysromaanin parodiana. Kuten ranskan kielen ja kirjallisuuden lehtori Dominique Landais toteaa lukiolaisille suunnatussa selitysosiossaan, Vatanen käy luvuissa 9, 10 ja 11 läpi aikuistumisriitin kolme keskeistä koetta: rakkaus, pyhyys, kuolema. Landais kirjoittaa: ”Totinen sävy, jolla näistä teemoista tyypillisesti puhutaan kun halutaan korostaa rakkauden, kuoleman tai pyhyyden kokemusten mullistavaa ja rakentavaa vaikutusta kokijan henkilöhistoriaan, väistyy huomattavasti hauskemman kerronnan tieltä. Vakavien aiheiden käsitteleminen burleskin keinoin on parodiaa puhtaimmillaan.”
Mutta Vatanen ei pelkästään etsi itseään. Kuten monet suomalaisen kirjallisuuden suuret antisankarit, hän on törmäyskurssilla instituutioiden ja yhteiskunnan joustamattomuuden kanssa. Hallintokoneisto, joka hänellä on vastassaan, on niin absurdi, että ranskalaisen Figaro-lehden kriitikko Dominique Guiou luonnehti Jäniksen vuotta sanoin ”kafkaa korvessa”. Paasilinna, aseinaan huumori ja satiiri, arvostelee rajusti suomalaista yhteiskuntaa, murjoo siinä sivussa muutamaa kulttuuri-ikonia ja kuvailee aikalaisiaan sapekkain sanoin.
Läpi koko tuotantonsa Paasilinna käyttää huumoria myös keinona käsitellä vakavia tosielämän aiheita, jotka eivät pohjimmiltaan ole lainkaan hauskoja, kuten väkivalta, yhteiskunnalliset epäkohdat, työttömyys, epäoikeudenmukaisuus, vanhusten tai muiden vähäosaisten syrjintä, itsemurha, mielenterveyden ongelmat ja elämän tarkoituksen etsiminen.
Jäniksen vuodessa kirjailija sijoittaa näkyvästi teoksensa realismin puitteisiin: ”Minulla, tämän kirjan kirjoittajalla, on ollut ainutlaatuinen onni saada vierailla Vatasen luona hänen tutkintovankeutensa aikana.” Toisaalta hän jatkaa: ”Nähdäkseni Vatasen henkilöhistoriallinen teko osoitti hänen olevan vallankumouksellinen, aito kumouksellinen, ja siinä piili hänen suuruutensa. Kun Vatanen silitti jänistä kolkossa sellissään hellästi kuin olisi ollut sen emo, tiesin, mitä inhimillinen yhteenkuuluvuus voi matkaansaattaa.” Vatasen suuruutta korostetaan kuin tämä olisi miltei tarunhohtoinen sankarihahmo, mikä on ristiriidassa edellisen väittämän kanssa. Kuten Dominique Landais osoittaa: ”Keinot, joiden avulla lukija yritetään saada uskomaan tapahtumien todenperäisyyteen, vesitetään tarulla, joka on kaikkea muuta kuin uskottava… Kirjailijan välihuomautus kirjan lopussa kehottaa lukijaa ottamaan etäisyyttä. Hänen mukaansa olisi yhtä vaarallista ohittaa tarina pelkkänä sepitteenä kuin nostaa se vallankumoukselliseksi manifestiksi. Ei myöskään kannata ottaa lukemaansa todesta: tämä on pelkkä romaani, hulluttelua, viihdettä. Mutta yhtä lailla ei pidä aliarvioida fiktion voimaa: sen välittämä kuva maailmasta on paljonpuhuva; se yllyttää meitä kyseenalaistamaan asenteitamme. Kirjailija julistaa kritisoivansa yhteiskuntaa, mutta muistuttaa, ettei hänen valtansa ulotu fiktiivisen maailman ulkopuolelle. Vatasen vapaudenkaipuu on myös Paasilinnan vapaudenkaipuuta. Romaanihenkilön pako helsinkiläisestä vankilasta lienee vain vertauskuvallinen tapa ilmaista, ettei kirjailijaa voi karsinoida minkään aatteen lipunkantajaksi: tämä on vitsi, piruetti, ilveilijän metafyysistä naurua.”
Monet ranskalaiset kriitikot ovat nähneet Vatasen taianomaisessa vankilapaossa viittauksen Marcel Aymén novelliin Mies joka kulki läpi seinien. Romaanista löytyy muitakin kirjallisia alluusioita: Vittumaisenojan kämpän tulipalo esimerkiksi muistuttaa Aleksis Kiven Seitsemän veljesten Impivaaran pirtin paloa. Ja mahtaako olla sattumaa, että Jäniksen vuoden päähenkilöllä on sama nimi kuin Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -romaanin toisella sankarilla?
Ranskalaiskriitikot, jotka usein ovat luonnehtineet Jäniksen vuotta faabeliksi tai filosofiseksi saduksi, ovat löytäneet siitä yhteyksiä Voltairen Candideen, moraalifilosofi Jean de la Bruyèren teokseen Luonnekuvia, eli tämän vuosisadan tapoja, Jérome K. Jéromen romaaniin Kolme miestä veneessä ja Jack Kerouacin romaaniin Matkalla, sekä elokuviin Silmä silmästä (ohj. Sidney Pollack) ja Easy Rider – matkalla (ohj. Dennis Hopper). Kriitikot ovat myös verranneet Vatasta Bertold Brechtin Herra Puntilan Matti-renkiin, Robinson Crusoeen ja Charlie Chaplinin kulkurihahmoon. Vatasen ja jäniksen muodostama pari on osaltaan tuonut mieleen Ohukaisen ja Paksukaisen sekä Bonnien ja Clyden.
Viittaus seitsemänteen taiteeseen nostaa esiin Paasilinnan tekstin elokuvallisuuden. Kirjailija luo taitavasti eloisia toimintakohtauksia, joissa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä. Samaa tehokkuutta on myös dialogissa, jota ei kylläkään esiinny paljon: se koostuu lyhyistä lauseista, jotka iskevät kuin nyrkki, mutta joiden vaikutus on useimmiten myös koominen. Pitempiä puheita harrastavat yleensä vain vallanpitäjät, kansanedustajat, sotilashenkilöt ja kirkonmiehet, joiden kauniit sanat saavat naurettavan sävyn. Jäniksen vuoden hyppelehtivä, yksinkertainen ja suora tyyli on poikkeuksetta miellyttänyt ranskalaiskriitikkoja. Michèle Gazier puhuu Télérama-viikkolehdessä ”raikkaasta tuulahduksesta”, ”taianomaisesta sanataituruudesta”, ”sprintterityylistä”. Figaro Magazinen Reine Bud-Printems kirjoittaa: ”Arto Paasilinnan teksti on samanaikaisesti notkeaa, kevyttä, vapaata, elävää, viisasta ja hauskaa”. Ja sveitsiläinen aikakauslehti Hebdo kuvaa lukuelämystä ”riemukkaaksi, purevaksi, vapauttavaksi”.
Ranskalaiset luonnollisesti arvostavat Paasilinnan taituruutta komiikan saralla, mutta heille Jäniksen vuosi on myös runollinen teos, liikuttava ja älykäs. Heitä puhuttelee romaanin yhtaikaa eksoottinen ja universaali ominaislaatu sekä sen monikerroksisuus, erityisesti symboliset tasot. Näistä kerrostumista on suurelta osin kiittäminen jänistä, joka johtaa Paasilinnan tuotannon ihmeellisten eläinten paraatia. Hänen kirjoissaan esiintyy mm. korppeja, karhuja, kettuja, kotkia, suomenhevosia, supikoiria ja jopa apinoita, mungoja ja norsuja. Kuten kaiken muunkin Paasi – linnan tuotannossa, näiden eläinten läsnäolon voi tulkita monella tasolla, koska melkein jokaisella on hyvin vahvoja symbolisia merkityksiä eri uskonnoissa, mytologioissa ja kansanrunoissa. Eläimet, joista suurin osa on tyypillisiä pohjoisen luonnon asukkeja, avaavat vierasmaalaiselle lukijalle suomalaista sielunmaisemaa.
Jäniksen vuoden Vatasen ja jäniksen kohtaaminen tuo luonnollisesti mieleen Lewis Carrollin Alicen seikkailut ihmemaassa. Jänis on kohtalon ruumiillistuma, henkiopas joka saa Vatasen miettimään uusiksi suhdettaan maailmaan, ja toisaalta se on talismaani, onnenkalu joka taikasanan tavoin avaa hänelle oven vapauteen – kirjan alussa metsään ja lopussa pois vankilasta. Mutta jänikseen liittyy myös yleismaailmallisempia symbolisia ja mytologisia ulottuvuuksia. Se yhdistetään ennen kaikkea kuuhun, hedelmällisyyteen ja luonnon sykliseen uudistumiseen, mutta se esiintyy myös juonikkaana ja arvaamattomana puolijumalana, joka on aina valmis kujeilemaan ihmisten kustannuksella. Joskus se ryhtyy sanansaattajaksi, kuten Kalevalan neljännessä runossa. Jänis ja veljensä kani esiintyvät lukuisissa myyteissä, saduissa ja uskomuksissa salatun tiedon haltijoina, elämän suuren mysteerin symboleina, demiurgeina tai tarunomaisina esi-isinä, kulttuuriheeroksina, puolestapuhujina ja välittäjinä meidän maailmamme ja tuonpuoleisen välillä. Ja onpa sellaisiakin, jotka pitävät jänistä humalan ja sattuman jumaluutena.
Anne Colin du Terrail, kääntäjä
Ranskan kielestä suomentanut Saara Pääkkönen
