Jälkisanat: Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen
15.12.2017
Ensikosketukseni Sinuhe egyptiläiseen sain 13–14-vuotiaana, jo silloin ajoittaisesta unettomuudesta kärsivänä poikana. Eikä Waltarin maailmoihin heittäytyminen varsinaisesti ainakaan vaivaa parantanut.
Mutta mitä tuskallisista peruskoulun aamuheräämisistä, verrattuna niihin pylväskäytäviin, jumalten sokkeloihin ja muinaisten merien kuiskeeseen, joita Waltari tarjoili. Silloin vielä olemattoman elämänkokemukseni perusteella en voinut ihan ymmärtää, miten joku ihminen voisi olla niin demonisen ja polttavan rakkauden vietävissä kuin nuorelle lääkärillemme Neferneferneferin pauloissa tapahtuu. »Psykologista realismia» saattaisin nyt todeta. Kun on ehtinyt nähdä, mihin kaikkeen niin miehet ja naiset taipuvat silloin, kun eivät muuta voi.
Sama pätee romaanin kuvaaman aikakauden, 1300-luvun ennen Kristusta, suurvaltapoliittisiin tapahtumiin. Sinuhehan on teräväpiirtolähetystä tästä päivästä! Egypti on kahtiajakautunut syrjäytetylle Muslimiveljeskunnalle uskollisiin ja horemhebilaisen sotilasvallan kannattajiin. Eivät puutu kuin Ammonin sarvet ja Atonin elämän ristit. Pyramideja ei enää rakenneta, mutta pilvenpiirtäjiä, kasinohotelleja, kongressikeskuksia, luotijunayhteyksiä ja Dubain tekosaaria ja loma osakkeita senkin edestä. Tyttärensä ja vävypoikansa neuvonantajiksi nostava Donald Trump ja sukulaisiaan valtapeleissä murhauttava Kim Jong-un vaikuttavat syvällisiltä ylipappi Ejen oppilailta.
Imitoiko maailmantilanne siis Mika Waltarin (1908–1979) näkemyksiä? Vai onko niin kuin Sinuhessa niin moneen kertaan todetaan? Että näin on ollut ja näin on aina oleva.
Meidän maailmamme ja Waltarin Egyptin välillä on vain yksi keskeinen ero: Kemin maassa ei ollut sosiaalista mediaa, 24/7-uutisseurantaa ja valeuutisten myrkyllisiä verkkoja. Ja sittenkin: Valtion tiedotuskeskuksessa sodan aikaan palvellut Waltari tiesi kyllä, mitä teki. Sinuhessakin ihmisiä lietsotaan jatkuvasti keinotekoiseen vastakkainasetteluun, uskonsotiin, valloitus- ja vapautusretkiin. Horemheb olisi jäänyt aika yksin ilman sotatorviin puhaltajia. Ja Ekhnaton ilman uuden uskontonsa papistoa.
Risteävien todellisuuksien kohtaamisasema
Kun olen sittemmin kirjoittanut lähihistoriaa ja lähitulevaisuutta yhteen lomittavia »tiiliskiviä», olen oppinut ainakin jotain työn paljoudesta: matkoista paikan päälle Balkanin maihin, Pietariin ja Venäjälle, kymmenien lähdekirjojen lukemisesta ja haastattelujen tekemisestä. Siitä, että yhden kirjan kanssa saattaa hujahtaa kolme tai neljä vuotta elämästä.
Waltari teki vähän toisin. Iso mies tuli pieneen taloon, siis Hartolan Kalhon kartanon läheisen hirsirakennuksen ullakko huoneeseen huhtikuussa 1945. Liki tuhatsivuisen käsikirjoituksen kirjoitustyöhön meni kolme ja puoli kuukautta. Hänellä ei ollut mukanaan muistiinpanoja tai kirjaarkkuja. Kannettavien ja internetin keksimiseen menisi tunnetusti vielä vuosikymmeniä, joten Theban, Memfisin ja Akhetatonin, »Taivaankorkeuden kaupungin» katunäkymiä ja asemakaavaa ei voinut tarkistaa Google Earthista. Mutta miksi olisi tarvinnutkaan, kun ullakkohuoneessakin vieraili niitä egyptiläisiä? Ja työhuone-ullakkoasunto muodostui risteävien todellisuuksien kohtaamispisteeksi, jossa ajan ja paikan rajoitteet eivät enää merkinneet paljonkaan.
Tuolloista mielentilaansa, ja kumppaneitaan Suomen kesässä, Waltari kuvaa myöhemmin Neljässä päivänlaskussa (1949), eräänlaisessa työpäiväkirjassa ja sadunomaisessa »romaanissa romaanista». Se on »tarkoitettu täysikasvuisille lapsille ja onnellisille aikuisille, jotka koskaan eivät tule täysikasvuisiksi».
Neljässä päivänlaskussa keskustellaan koiran, kanien, pöllön ja villikissan kanssa, inspiroidutaan juhannusyössä mustalaisten leirinuotion paikalla, kärpässienen ja konjakkipulloon suljetun noitaliemen voimalla. Ja suhtaudutaan egyptiläisiin kuin perheenjäseniin, niin, että perheen koirakin alkaa niitä haukkua.
Suuri desilluusio
Ehkä tämä kaikki pehmentävä sadunomaisuus ja lempeä fantasia on ollut tarpeen, kun Waltari on käynyt kirjoittamaan suurta sielunmessuaan, tilintekoa nuoruutensa maailman kanssa.
Huoleton ja yltäkylläinen Belle Époque -Eurooppa oli osin jauhautunut jo ensimmäiseen maailmanpaloon. Mutta 1920-luvulla modernin maailman sähköinen uutuuden nälkä lomittui dekadenttien salonkien Fin de siècle -henkisiin oopiumintuprahduksiin.
Suuri illusioni (1928), Waltarin niin ikään vain muutamassa kuukaudessa kirjoittama läpimurtoteos, oli johdatellut Tulenkantajia, hänen omaa »kadotettua sukupolveaan» Eurooppaan: gramofoni, lennätin, elokuvat, autot, jazz-musiikki, Art Decon konemainen hehku, neonvalot ja tupakkaa imukkeen kautta polttavat poikatytöt lennättivät myös rajojaan rikkovan modernin taiteen ennennäkemättömään uusien ismien ja avantgarde-ryhmien kukoistukseen. Kaikki tämä oli jäävä pian uusien ryhtiliikkeiden, kirjarovioiden pystyttäjien, rappio taiteen luetteloijien ja toisen maailmansodan viiksidiktaattorien jalkoihin.
Sinuhea onkin helppo lukea eräänlaisena Suurena desilluusiona, kuvauksena siitä, miten Waltarin eräänlaisiksi johto tähdikseen nostamat inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus jauhautuvat voimapolitiikan alle, Horemhebin ja Azirun sotavaunujen pyöriin. Romaanin alkupuolella toistuu ajatus ihmeellisestä rauhanajasta, jonka kaikki tietävät päättyvän kohta. Silti Theban kiihkossa juhlitaan »ei koskaan huomispäivää» -tunnelmissa. Kuten taiteilija Thotmes asian ilmaisee:
»Sinuhe, ystäväni, me synnyimme outoon aikaan. Kaikki liikkuu ja muuttaa muotoaan, niin kuin savi savenvalajan levyllä. Vaatteet muuttuvat, sanat ja tavat muuttuvat eivätkä ihmiset enää usko jumaliin, vaikka pelkäävätkin heitä. Sinuhe, ystäväni, ehkä synnyimme elämään maailman päivänlaskun aikaa, sillä maailma on jo vanha, kun tuhat ja kaksisataa vuotta on kulunut pyramidien rakentamisesta.»
Toisaalta lopun on pakko tulla tavalla tai toisella. Meidän todellisuutemme »Roaring Twenties» päättyi Suureen lamaan, musta- ja ruskeapaitojen aikaan. Waltari kuvaa, miten Theban huviloissa ja palatseissa ja toisaalta köyhien savimajoissa eletään niin perustavanlaatuisesti erilaisissa todellisuuksissa, että jonkinlainen mullistus ja välienselvittely on vääjäämättä tulossa.
Ja niin päättyvä kosmopoliittisen elämänilon välitön ja oikullinen aika on kuin meren kimmeltävää vaahtoa, sateenkaaren väreissä hehkuvia kuplia ja simpukkain kuoria Kreetan rantavesissä.
Valtaistuinpeliä 1300-luvulla eKr.
Yhä uudet lukupolvet ovat poimineet Sinuhesta saarnaajankirjamaisen fatalismin, uskon kaiken perimmäiseen muuttumattomuuteen ja turhuuksien turhuuteen.
Traaginen farao Ekhnaton julistaa silmät auki uneksijan lailla uutta pelastusoppiaan, jossa lienee piirteitä niin alkukristillisyydestä kuin alkukommunismistakin. Ylipappi Eje ja sotapäällikkö Horemheb puolestaan juonivat, jotta kaikki muuttuisi ja samalla mikään ei muuttuisi.
Tätä kirjoittaessani lokakuussa 2017 Sinuhe on juuri valittu itsenäisyytemme ajan tärkeimmäksi suomalaiseksi romaaniksi. Ja hyvästä syystä: vastaavaa maailmankansalaisuuden julistusta, sotia edeltävän ajan sielunmessua, universaalia tutkielmaa ihmisen osasta ja osattomuudesta sekä vallan myrkyttävästä patologiasta ei kirjallisuudessamme yksinkertaisesti ole.
Silti Sinuhe on ainakin minulle mitä suurimmassa määrin Rage Against the Machine -kirjallisuutta, vallitsevien olojen vastaista agit rockia. Se osoittaa sodan hulluuden, ideologioiden tyhjyyden ja vakiintuneiden, hierarkkisten uskonnon muotojen epäinhimillisyyden. Thebalaiset tanssivat yli menneiden pyramidinrakentajaorjien hautojen, ylettömyyden aikakauden on joskus pakko loppua.
Jo kirjan alussa lääkärinalku Sinuhe joutuu näkemään, miten Ammonin papit päälaet öljyttyinä ja hienoissa kaavuissa jumalansa kuvaa kohtelevat. Tanssijatyttö Minean täytyy kuolla hirvittävällä tavalla, jotta kreetalaisten ei täytyisi kohdata koko totuutta härkäpäisestä jumalhirviöstään – tai vaarantaa merivaltaansa. Sitten Atonin ja Ammonin kannattajien välille puhkeaa pyhä sota. Selvääkin selvempää on, että papistolla, kauppamiehillä, sotapäälliköillä ja hoviväellä ei ole hätäpäivää.
Näin voimakas vallan kritiikki ja ideologiakritiikki ei ole ollut tavallista suomalaisessa kirjallisuudessa oikeastaan koskaan.
Otetaanpa anakronistinen ajatusleikki. Michael Curtizin Hollywood-filmatisointi Sinuhesta (1954) osui aikaan, kun historialliset Technicolor-spektaakkelit yrittivät voittaa takaisin televisiokatsojia. Hieman vaisuksi ja sovinnaiseksi se jäi. Jos HBO-tuottajat ja käsikirjoittajat David Benioff ja D.B. Weiss olisivat tarttuneet 2010-luvun alussa George R. R. Martinin kirjojen sijasta Waltarin klassikkoon, aika olisi ollut huomattavasti otollisempi. Enää Hollywoodissakaan ei pelätä seksuaalisia valtapelejä, moraalisesti ambivalentteja hahmoja tai visvaista, vimmaista ajankuvaa.
Waltarilla päätyy ihmisiä pää alaspäin muurille roikkumaan, mestattavaksi tai Niiliin krokotiilien ruoaksi aivan samalla lailla kuin Game of Thronesissa. Mutta siinä kun HBOsarjan katsoja on joskus kuulevinaan taustalta kirjailija Martinin häijyn naurun, Waltarilla on päällimmäisenä huoli ihmisestä. Sinuhe ei herkuttele maailman raadollisuudella, vaan suree sitä.
Kumousten sykli ja ihmisen pysyvyys
Toisaalta Sinuhen henkimä keskiluokan sodanjälkeinen pessimismi sai oman aikansa vasemmiston vierastamaan kirjaa. Elvi Sinervo (1912–1986) kirjoitti sille eräänlaisen, traagisen optimismin sävyttämän vastakirjankin Viljami Vaihdokas (1946). Maan alta päässyt työväenliike ei tarvinnut Sinuhen kaiken nähnyttä »eikä mikään ole uutta auringon alla» -henkeä.
Valtion tiedotuslaitoksen miestä Waltaria olisi kenties kannattanut kuunnellakin. Hänen salanimellä Nauticus julkaisemansa teos Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941) paljasti aivan pian myös totuutta Puolasta, Unkarista, Tšekkoslovakiasta ja Saksan demokraattisesta tasavallasta.
Sinuhe on nimenomaan köyhäinlääkäri, joka kammoksuu itselleen salatun syntyperänsä myötä mahdollisesti kuuluvaa asemaa. Sillä kamalampaa kirousta ei voi olla kuin päätyä kruunupäiseksi Kultaisen talon vangiksi. Matkoillaan hän viihtyy pikemminkin satamakortteleissa, soutajien, merimiesten ja käsityöläisten kortteleissa.
Kenties Sinuhen viisauden voi tiivistää siihen, että ihmistä ei voi muuttaa ylhäältä sanellulla vallankumouksella. Sellaiset vain johtavat yksien jumalien ja faraoiden vaihtumiseen toisiksi. Ja kirjainmerkkejä kilkutetaan hautakam mioista pois, kaupunkeja ja vallanperijöitä nimetään uudelleen. Kunnes uusien vallankeikausten myötä mennään seuraavaan äärimmäisyyteen.
Tien päällä tämänpuoleisessa
Waltarin ikuista pessimismiä ei sen sijaan purematta niele. Voihan Sinuhenkin lukea yhden miehen elämänmittaisena yrityksenä säilyttää oma moraalinsa ja tunteensa perusasioiden merkityksellisyydestä, aikojen katastrofaalisuudesta huolimatta. Näitä perusasioita ovat rakkaus, ystävyys, viinin hivelevyys ja jokaisen eletyn päivän hyvyys.
Lääkärinä, Horemhebin vakoojana ja Mineaa kohtaan tuntemansa rakkauden kautta Sinuhe singotaan pitkälle odysseialle halki silloisen maanpiirin, silloin, kun kaikkialla vasta varustetaan armeijoita ja farao Ekhnaton rakentaa utopia yhteiskuntaansa:
»Kaptah kynsi tukkaansa ja mietti kauan. Lopuksi hän sanoi: ’Jos olen ymmärtänyt oikein sanasi, on kaikki totta, mitä tapahtui, enkä nähnyt unta eikä viini riivannut minua. Jos niin on, ylistän tätä päivää hyväksi, sillä silloinhan voin huoletta juoda viiniä pääni parannukseksi, vaikka jo luulin, etten uskaltaisi kajota viiniin enää ikänäni. ’Sen sanottuaan hän ryömi hyttiin ja mursi sinetin viiniruukusta ja joi pitkään ylistäen kaikkia Egyptin ja Babylonin jumalia luetellen heitä nimeltä ja ylistäen myös tuntemattomia jumalia, joiden nimiä ei tiennyt. Jokaisen jumalan nimen mainitessaan hän kallisti ruukkua, kunnes kallistui itse matolle ja nukahti alkaen kuorsata kumealla äänellä kuin virtahevonen.
Olin niin vimmoissani hänen käytöksensä tähden, että halusin kierittää hänet veteen ja hukuttaa hänet, mutta Minea sanoi: ’Tämä Kaptah on oikeassa, sillä jokaisella päivällä on huoli itsestään. Miksi emme siis joisi viiniä ja iloitsisi paikassa, johon virta on meidät tuonut, sillä tämä on kaunis paikka ja kaislat varjostavat meitä ja haikarat huutavat kaislikossa. Myös näen sorsien lentävän kaulat ojossa pesiään rakentamaan ja vesi loistaa päivänvalossa vihreänä ja keltaisena ja sydämeni on kevyt kuin lintu vapauduttuani orjuudesta.’
Ajattelin hänen sanojaan ja havaitsin ne oikeiksi ja sanoin: ’Koska te molemmat olette hulluja, niin miksen minäkin olisi hullu, sillä totta puhuen ei minulle millään ole mitään väliä ja kenties on samantekevää, riippuuko nahkani muurilla kuivumassa jo huomenna vai vasta kymmenen vuoden kuluttua, sillä tämä kaikki on kirjoitettu
tähtiin jo ennen syntymämme päivää, kuten Tornin papit minulle opettivat. Päivä paistaa suloisesti ja laiho viheriöi rantapellossa. Siksi aion mennä uimaan virtaan ja tavoitella kaloja käsilläni, kuten joskus lapsena tein, sillä tämä päivä on yhtä hyvä päivä kuin jokin toinen päivä.’»
Kenties näissäkin riveissä paljastuu se lämpö, hyväksyvä
huumori ja elämänpalvonta, jonka Sinuhesta voi niin ikään nostaa esille. Vaikka teoksen maailmanhistoriallinen näkemys olisi kuinka pessimistinen, Waltari myös kutsuu lukijansa elämään tässä ja nyt. Ja »iloitsemaan», sanan kaikissa merkityksissä.
Kaptah, orja, kanssakulkija, kauppias ja yhden hullun »väärän kuninkaan päivän» verran myös babylonialaisten valtias, tuo teokseen elämänmakua ja huumoria, tavallisen kansan juonikkuuden ja arkisen eloonjäämistaistelun henkeä. Hän opettaa, miten varmuuden vuoksi pidetään monia jumalia ja miten omalta isännältä varastetaan sopivasti. Ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän.
Vallasnaiset ja maan hiljaiset
Siinä kuin mahtimiehet ja -naiset ovat taipuvaisia äärimmäisyyksiin, milloin vallanhimonsa ja milloin ideologisen puhdasoppisuutensa myrkyttäminä, juuri kaptahit ja mutit pitävät pyörät pyörimässä. Sama pätee Meritiin, satamakapakka Krokotiilinpyrstön emäntään, jonka cocktailit pudottavat raavaimmankin miehen istuimeltaan. Ja jonka kanssa ikuisesti yksinäinen Sinuhe kenties käy lähimpänä onnen ja perheellisyyden satamaa, sitä tosin täysin tiedostamatta.
Jos aikalaiskriitikkoja säväyttivät hovijuonittelut ja suorasukainen seksuaalisuuden kuvaus, Waltarin ainutkertaisuuden voi nähdä juuri tässä: minä viihdyn ehkä pikemminkin köyhien nuotioilla, satamakortteleissa ja soutajien keskuudessa.
Osaa nykylukijoista ovat häirinneet femme fatalet Waltarin tuotannossa. Demonisen häikäilemättömiä, viehätysvoimastaan tietoisia ja seksuaalisesta aktiivisia kurtisaaneja löytyy niin Suuresta illusionista kuin ensimmäisestä komisario Palmu -dekkarista Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939). Neferneferneferillä, Tejellä ja Baketamonilla, häikäilemättömillä vallasnaisilla on siis edeltäjänsä.
Mutta yhtä lailla Waltaria ovat Minea, Merit, Johannes Angeloksen (1952) Anna Notaras ja monet muut hahmot. Waltarin romaaneista löytyy – usein hieman nahjusmaisten, ulkopuolisten ja jahkailemaan jäävien sivullisten miespäähenkilöiden ohella myös vahvoja, omapäisiä ja persoonallisia naisia.
Waltarin kuvaamassa muinaisuudessa vallasnaisten täytyi olla juonikkaampia kuin miesten. Elleivät mielineet jäädä vain »naistentalojen» eli haaremien kasvottomiksi orjiksi. Kukapa unohtaisi vaikkapa Baketatomin kostoa syvästi inhoamalleen häpäisijälleen Horemhebille. Meritin edustamassa yhteiskuntaluokassa ei tarvita vastaavanlaisia vallan ja viettelemyksen äärimmäisyyksiin vietyjä pelejä. Siksi rakkauskin voi olla tasa-arvoisempaa ja ihmiskasvoisempaa.
Kohti ihmisveljeyden aatetta
Waltarin kirjassa myös puhutaan, ajan tapaan, neekereistä – sen verran paljon, että humanistista nykylukijaa voi jo hirvittää. Mutta saman aikakauden kirjallisuudessamme tuskin löytyy toista kirjaa, joka menisi maailmankansalaisuuden ja yleisihmisyyden julistuksessaan yhtä pitkälle. Näin Sinuhe pohtii elämäänsä karkotuksessaan itäisen meren rannalla, »valjenneiden ja kaatuneiden majojen kylässä», jossa hänen seuranaan on vain Mutin elämänmakuisen kirpeä motkotus:
»Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä (…)»
Panu Rajalan Unio Mystican (2008) mukaan Waltari tunsi 1940–50-luvuilla vetoa ranskalaiseen osallistuvaan kirjallisuuteen, Jean-Paul Sartren piiriin, mutta vieraantui pian uuden behavioristisen romaanin kliinisestä ilmattomuudesta. Silti Sinuhessa voi aistia jo vähintään nupullaan sen ihmisveljeyden julistuksen, johon törmää niin Johannes Angeloksen (1952) piiritetyssä Konstantinopolissa kuin Albert Camus’n mestariteoksessa Rutossa (1947, suom. Juha Mannerkorpi 1948). Tuolloin Camus oli jo hylännyt alkutuotantonsa absurdismin ja itsemurhan mahdollisuudella leikittelyn. Maailma saattoi olla edelleen selittämätön ja epäoikeudenmukainen. Mutta yksilö pystyi ihmisveljeyden aatteen ja yhteisen kamppailun nimissä luomaan siihen merkityksiä.
Sinuhe egyptiläinen on kenties vielä liiaksi Eurooppa Vuonna Nolla -kirjallisuutta, tilintekoa hävityksen jälkeen. Mutta toivoa ja optimismia hänen historiallisista romaaneistaan olisi löydettävissä etenkin Johannes Angeloksen ja Valtakunnan salaisuuden (1959) myötä.
Eihän Sinuhekaan Ekhnatonin ja Atonin salaisuutta suoralta kädeltä hylkää. Hän pitää päinvastoin epilepsian riivaaman faraon hulluutta kauniimpana kuin muiden ihmisten viisautta. Hänestä tulee tavallaan umpimieleinen kulkuri, todenpuhuja ja Atonin viimeinen opetuslapsi.
Samoin rakkaus Mineaan ja myöhemmin Meritiin merkitsevät Sinuhelle melkoisia sydämen oppivuosia, uskoa siihen, että hänen oman itsensä ja tietoisuutensa ulkopuolella on jotain.
Ja että maailmassa on hyvyyttä. Että ihmisten väliset suhteet voidaan ehkä sittenkin ratkaista muutenkin kuin pelon, himon, raadollisuuden, vallan, hierarkian ja omistamisen kontekstissa. Ainakin sitten joskus tulevaisuudessa, vaikkapa meidän aikanamme.
Jani Saxell
kirjailija ja toimittaja