Jälkisanat: Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

15.12.2017

Tutustuin Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan Edvin Laineen ohjaamina elokuvina televisiossa joskus 1980-luvun lopulla. Vähän toisella kymmenellä olevaan poikaan elokuvat tekivät järisyttävän vaikutuksen, vaikka jälkikäteen ajateltuna ne kärsivät samasta ongelmasta kuin moni muukin kirjallisuuden klassikkoteoksen filmatisointi: paljon on pitänyt karsia kokonaan pois, ja jäljelle jääneet aineksetkin ovat pelkkä tärkeimpien tapahtumien luuranko, jonka ympäriltä kirjallisen kuvauksen pehmeämmät kudokset puuttuvat.

Koskelan poikien teloitukset ja kaatumiset riipaisivat niin, että kun Linnan trilogia hankittiin meille kirjoina pari vuotta myöhemmin, en pitkään aikaan kyennyt lukemaan sitä yhtäjaksoisesti alusta loppuun. Lehteilin sitä sieltä täältä kuin uskova Raamattua, kullekin päivälle sopivaa sanaa etsien. Olin jo valmiiksi kiinnostunut historiasta tai ainakin historiallisesta fiktiosta, mutta Ranskan vallankumoukset olivat minulle tutumpia kuin kotoiset kapinamme. Nyt Alexandre Dumas vanhemman Pariisi sai rinnalleen Pentinkulman, D’Artagnan ja Edmond Dantès Koskelan Akselin ja Laurilan Anttoon. Pohjantähti oli suuri kertomus, Monte Criston kreivin veroinen vastaansanomaton maailma, jossa väkevästi kuvatut ihmiset kamppailivat olemassaolon oikeudestaan ja jossa ponnistukset lopulta raukesivat Raamatun Saarnaajan kirjasta muistuttavaan turhuuden tuntoon.

Olin varmasti lukenut koko romaanisarjan useamman kerran, ennen kuin viimein luin sen. En enää muista, toiko tapahtumien oikea järjestys mitään uutta lukukokemukseen. Tuskin; osasin kirjat jo lähes sanatarkasti ulkoa. Sittemmin tämä tekstin pintatason rikkeetön hallinta on toki päässyt rapistumaan. Tilalle on toivoakseni tullut syvempi ymmärrys siitä, millaiseen saavutukseen Linna on Pohjantähdellään yltänyt.

Kahtia jakautunut kansa

Linnan kirjailijanuran huipennukseksi osoittautunut trilogia esittää seitsemänkymmenen vuoden jakson Suomen historiasta hämäläisen Pentinkulman kyläyhteisön näkökulmasta. Ensimmäisessä luvussa pappilan vuosimies Jussi kuljeskelee ikiaikaisella suolla seiväs työvälineenään ja suunnittelee vauraampaa tulevaisuutta torpparina. Viimeisillä sivuilla sotien jälkeinen jälleenrakennuksen ja nopean vaurastumisen aika orastaa viimein; Jussin pojanpoika Juhanikin on ostanut Koskelan tilalle traktorin. Parempia aikoja odoteltaessa on koettu kansallinen herääminen, sortokaudet, Suomen itsenäistyminen, sisällissota, oikeistoradikalismin nousu ja mahalasku ja toinen maailmansota.

Näiden vaiheiden läpi Pentinkulman väki kulkee kahtia jakautuneena. Maatiainen kansa ja sivistyneistö ovat toisilleen syvästi vieraita, eivätkä kansallisen herätyksen kokeneen ruotsinkielisen herrasväen ymmärtämättömät lähentymisyritykset johda toivottuun tulokseen. Talonpoikaisen väestön herrat sentään saavat houkuteltua rekeensä, mutta työväestö ei suostu asettumaan juhdaksi tuon reen eteen. Politisoituneen lehdistön ja agitaattoreiden vihapuheiden ansiosta vastavoimat muuttuvat vähitellen punaisiksi ja valkoisiksi, jotka nauhat hihassaan käyvät asein toisiaan vastaan. Kevään 1918 jälkeen Pentinkulmalla on paljon uusia vainajia. Toisille heistä pystytetään muistomerkki, mutta toiset joutuvat makaamaan siunaamattomassa joukkohaudassa, jolta sukulaisten salaa tuomat kukat siivotaan pois. Vasta seuraava sukupolvi Pentinkulman nuorukaisia kelpaa tasapuolisesti sankarihautaan.

Merkitykselliset henkilönnimet alleviivaavat vastakkainasettelua. Koskelan torppariperhe edustaa työväestön vastustamatonta hyökyä yhteiskunnallisen aktiivisuuden ja täysivaltaisen kansalaisuuden piiriin. Pappilan herrasväki, Salpakarit, taas pyrkii nimensä mukaisesti salpaamaan historian kuohuvan kosken juoksua. Pärskeet käyvät korkeimmillaan trilogian toisessa osassa, kun pappilan Ilmari johtaa teloitusryhmää, jonka eteen päätyvät myös Koskelan Jussin nuoremmat pojat Aleksi ja Aku.
Ilmestyessään Täällä Pohjantähden alla sai osakseen kritiikkiä erityisesti historiantutkijoilta. Kaunokirjailijan historiankuvaukseen ei yliopistossa haluttu uskoa. Sittemmin Pohjantähti-trilogian vastaanotossa on korostunut kansallisen eheytymisen näkökulma. Trilogia tarjosi ilmestyessään äänen sisällissodan hävinneille, mikä yleisesti ottaen näyttäytyi vuosikymmeniä vallinneen valkoisen totuuden jälkeen pikemmin puolueettomuutena kuin punaisten puolelle asettumisena. Kuinka puolueeton tai puolueellinen Linna oikeastaan on? Valkoisten voittajien mielivalta esitetään irvokkaana, kun kuolemantuomioita pyritään perustelemaan vaikkapa näin: »Kyllä sille saa antaa viimmeset lääkkeet. Se kiros meidän pirtissä niin ruokottomasti.» Punaisten vakavampiakaan rikoksia ei silti kaunistella paronin ja Töyryn murhia kuvattaessa. Paronin murhaajia johtava vieras punakaartilainen ja Pentinkulman omia punaisia edustava Laurilan Uuno ovat molemmat tunnekylmiä psykopaatteja, jotka tappavat vailla pidäkkeitä, ehkä jopa nautinnokseen.

Linnaa on luettu paitsi sovinnollisena myös rakentavana kirjailijana. Samaan tapaan kuin Tuntemattomasta sotilaasta, Pohjan tähti-trilogiasta on etsitty ja löydetty positiivisia suomalaisia sankari hahmoja, sisupusseja, kuten Tuntemattoman Vanhala sanoisi ja hihittäisi huvittuneena. Satavuotiasta Suomea juhlittaessakin on syytä huomata, että Linnasta olisi vaikeaa tehdä uudenlaista Runebergiä, kansanomaiseksi päivitetyn kansallismielisyyden kaunokirjallista takuumiestä.

Itkettävät ja naurattavat ihmiskohtalot

Sanataiteellisessa katsannossa Täällä Pohjantähden alla toteuttaa 1800-lukulaisen realismin ihanteita. Linnan kertoja on usein kaikkivaltias ja kaikkitietävä: »Niin vaelsi tämä sarka- ja sarsikansa tappionsa tiellä. Se oli ruvennut rehentelemään kohtalolleen, ja kohtalo löi sitä niin kuin jumalien on tapana uhmaajilleen tehdä.» Kertojan kannanotoilla höystetty historiallinen ja yhteiskunnallinen panoraama näyttäytyi jo ilmestyessään muodoltaan ja keinoiltaan vanhahtavana. Se tuntui henkivän maailman sotien kauhuja edeltävälle ajalle tyypillistä uskoa maailman järkiperäisyyteen ja kirjallisuuden mahdollisuuksiin kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on. Todellisuuskokemuksen subjektiivisuutta ja irrationaalisuutta kuvanneilla helsinkiläis modernisteilla olikin vaikeuksia arvostaa Linnan kiistatonta kirjallista saavutusta.

Ehkä mieleenpainuvinta Pohjantähti-trilogiassa ovat sen monet henkilöhahmot, joiden elävästi kuvatun murteellisen puheen lukija saattaa kuulla mielessään ja joista Linna rakentaa värikkäitä ja vauhdikkaita joukkokohtauksia täynnä laulua ja kulkuetta, kirouksia ja aseiden pauketta. Yhtä usein leikataan tutkailemaan yksittäisten hahmojen mielenliikkeitä. Monet hahmoista alkavat nopeasti tuntua läheisiltä ystäviltä; traagiselta tuntuu menettää niin moni ystävistään ennen aikojaan.

Onneksi myös komedia on Linnan maailmassa alituisesti läsnä. Koomisia ovat säikkyinä säheltävät Leppäset, rehvakkaina remeltävät Kiviojat, riitaisina reuhtovat Laurilat, aina yhtä omapäinen ja sopeutumaton Susi-Kustaa ja narrimainen Kankaanpään Elias, kaikki omalla tavallaan typerinä mutta myös aitoina ja koskettavina. Oman ja erilaisen panoksensa trilogian kansankomiikkaan tuovat Kivivuoren verbaalisesti suvereenit miehet, joissa tuntuu kiteytyvän monia Linnan myönteisinä pitämiä ominaisuuksia: älykkyys, lahjakkuus, suvaitsevainen väljäluonteisuus, tekemisen helppous ja huumorintaju, joka usein saattaa totisemmat raatajat naurettavaan valoon. Talonpoikia ja sivistyneistöä kuvattaessa rehevä komiikka saa väistyä; yleensä sen tilalle ilmaantuu enemmän tai vähemmän kitkerä ironia.

Linnan kuvaamia ihmisiä ajaa eteenpäin omanvoitonpyynti, pahimmillaan suoranainen ahneus. Köyhälistön taistelu olemassaolonsa niukasta aineellisesta perustasta on katkeraa ja raadollista. Surkuhupaisimmasta päästä on kuvaus Leppäsen Preetin arasta mutta sinnikkäästä pyrkimyksestä saada haltuunsa teloitetun Koskelan Aleksin parempi takki.

Vankileirillä kurjuus tietysti entisestään kärjistyy. Porvarillisen sanomalehden ympärille rakennetaan kohtaus, jonka ironisuus ampuu jo lähes yli. Lehteä voisi käyttää tupakkapaperina, mutta nälkään kuoleva Leppäsen Valenti, kirjailijanurasta haaveillut haihattelija, haluaa lukea artikkelia, jossa on hänen mukaansa hyvä tyyli. Jutun aiheena ovat pikkulinnut, nuo sirkuttavat ystävämme, jotka vuosi toisensa jälkeen palaavat maailman ääristä rakkaaseen isänmaahamme. Kirjoittaja kauhistelee, miten jotkut
ajattelemattomat raakalaiset kohtelevat lintuja julmasti ja hävittävät niiden pesiä. Samassa lehdessä vaaditaan punaisille säälimättömiä tuomioita, koska on näille itselleenkin parempi päästä tuoreeltaan ja katuvina Jumalan eteen.

Aineellisten pyyteiden lisäksi henkilöitä motivoi kunnianhimo tai pätemisen tarve. Elämä on alituista kilpailua, kuten Koskelan Jussin kattotalkoissa tai kartanon peltoja niitettäessä. Voittajaa odottaa kanssaihmisten kunnioitus ja kateus, häviäjiä nöyryytys, joka sinetöidään salamielisellä letkautuksella: »Jaa…a. Pidäs Preeti kiirutta ettei Anttoo hermostu. Se on vireessä.»

Loukattu ylpeys tai pätemisyrityksissä pettyminen osoittautuu monesti kohtalokkaaksi tekijäksi, joka ajaa henkilöhahmoja virhearviointeihin ja traagisiin erehdyksiin. Monen henkilön elämä ajautuu tuhoisalle uralle todellisen tai kuvitellun loukkauksen seurauksena. Ilmeisin esimerkki, Töyryjen ja Lauriloiden välisen vihanpidon ohella, on trilogian keskushenkilö Akseli Koskela, joka hakee sosialismin ja vallankumouksen keinoin hyvitystä isänsä kokemalle vääryydelle, suosta raivattujen maiden palauttamiselle pappilan hallintaan.

Aavistuksen yllättävämpää on huomata, että myös viisaana miehenä esiintyvän räätäli Halmeen tragedian taustalla on loukatun itserakkauden aiheuttama katkeroituminen. Pentinkulman työväen henkiseksi opastajaksi itsensä kohottanut Halme antaa ymmärtää toimivansa pyyteettömästi ja silkasta ihmisystävyydestä, mutta tosiasiassa hän kaipaa kipeästi muiden ihailua ja kiitollisuutta. Tavallinen kansa häntä arvostaakin, vaikka hänen »herrastelunsa» ja uuvuttavat puheensa herättävät myös pilkallista naureskelua. Pappilan herrasväki ja paroni ovat kuitenkin ne henkilöt, joiden vertaiseksi Halme pyrkii ja joilta hän toivoo tunnustusta valistustoiminnalleen. Jonkin aikaa hän näyttääkin olevan onnistumassa yrityksessään, mutta vähitellen käy ilmi, ettei herrasväki ole valmis kohtelemaan Halmetta vertaisenaan eikä kaikin ajoin edes kykene suhtautumaan häneen vakavasti.

Ensimmäinen katkeroittava loukkaus on Halmeen sivuuttaminen helmikuun manifestia vastustavan kansalaisadressin nimienkeruutyöstä. Pahemman nöyryytyksen herrasväki aiheuttaa Halmeelle asettumalla julkisesti vastustamaan tämän kaavailemaa osallistumista vuoden 1905 suurlakkoon. Kertoja kuvailee Halmeen tunnelmia epäonnistuneen lakkokokouksen jälkeen ja tekee selväksi, että koetulla nöyryytyksellä tulee olemaan kauaskantoinen vaikutus: »Vaivoin raottui mestarin omahyväinen ja itsetärkeä mieli ottamaan vastaan epäilyä että hän oli ollut narri. Muistui mieleen puhe kerjäläistytöstä. Nauravat ne. Mies melkein vavahti. Ajatus hapuili epätoivoisena. Haaveellinen isänmaallissosialistinen mielenasenne koki ensimmäiset särönsä. Ja siitä raosta versoi esiin katkeruuden ensimmäinen itu.»

Vähitellen Halme muuttuu suomettarelaisesta kansanvalistajasta vallankumoukseen ryhtyneiden punaisten hallinnolliseksi paikallisjohtajaksi, joka tuomitaan kuolemaan paronin murhasta syytettynä. Vaikka syyte asiallisesti ottaen on perusteeton, päätyy Halme lopulta itsekin kyseenalaistamaan motiivinsa ja pohtimaan, ovatko murhan suorittaneet punakaartilaiset sittenkin tulleet toteuttaneeksi hänen tiedostamattoman toiveensa. Pohjan tähden henkilöiden motiivit ovat harvoin yksiselitteisiä ja ristiriidattomia. Viisas ja rehtikin on alituisesti vaarassa sortua harkitsemattomiin tai alhaisiin tekoihin.

Illuusioton ihmiskuva

Linnan maailmassa menestyvätkin parhaiten itsekkäimmät ja vastuuntunnottomimmat, jotka tyypillisesti ovat samalla innokkaita kauppamiehiä. Jo Tuntemattoman sotilaan sotamies Rahikainen on tällainen veijarihahmo: niin kiero, ettei luotikaan satu. Pohjan tähdessä samankaltaisia hahmoja ovat ideologisesti elastiset Kiviojan miehet, entiset punaiset, jotka ovat valmiit esiintymään vaikka lapualaismielisinä, jos se vain edistää kaupan tekoa. Joustavuudesta on hyötyä: siinä missä isoisä Vihtori vielä on markkinoita kiertelevä hevoshuijari, on pojanpoika Aulis jo nopeasti kasvavan kuljetusliikkeen johtaja. Samalla luonnekuvaus muuttuu pessimistisemmäksi: Vihtori on itsetyytyväisyydessään lähinnä harmittoman koominen hahmo, mutta Aulis kuvataan moraalisesti selkärangattomaksi narsistiksi, epäluotettavaksi sekä liikekumppanina että aviomiehenä.

Salonkikelpoisemman menestystarinan tarjoaa Kivivuoren torpan vanhin poika Janne. Itseoppineesta lainvääntelijästä kehittyy lopulta sosialidemokraattien kansanedustaja ja kunnallisneuvos. Jannen luonteen kuvauksessa toistuvat niin ikään tunnekylmyys ja laskelmoivuus. Janne on tosin ristiriitaisempi hahmo kuin kertoja luonnehdinnoillaan antaa ymmärtää. Hän ei ehkä ole erityisen lämmin läheisiään kohtaan, mutta ajaa silti epäitsekkäästi vähäväkisten asioita. Sama ristiriita koskee hänen isäänsä Ottoa, jota kertoja väittää kovapintaiseksi mutta joka on silti yksi trilogian lämminhenkisimmistä hahmoista ja myös sosiaalisesti taitavampi kuin muut kansanihmiset. Ja onhan Jannen ja Oton viileässä harkintakyvyssä hyvätkin puolensa: se tekee heistä työväen aseistautumisen vastustajia, estää tempautumasta mukaan katteettomaan vallankumoushuumaan. Sympaattisempi ja luonteeltaan välittömämpi pikkuveli Oskari lähtee sotaan ja kaatuu Syrjäntaan vetäytymistaistelussa.

Linnan ironisessa kehityskertomuksessa vastuuntuntoisimmat ja toisaalta huolettomimmat uhraavat itsensä taistelussa, ja itsekkäimmät jäävät nauttimaan hedelmistä. Trilogian tarjoamaa kuvaa maailmasta ja ihmisestä voikin luonnehtia illuusiottomaksi, jopa kyyniseksi. Akseli Koskela kiteyttää vankileiriltä palattuaan ihmiskäsityksensä näin: »Kyllä ihminen lopultakin on aika perkele… Aikamoinen niin.» Kertoja ei paljasta, onko hän samaa mieltä Akselin kanssa, vaan tyytyy toteamaan: »Ennen olisi pappi ollut aika perkele. Mutta nyt olivat kaikki samanlaisia.» Teoskokonaisuuden valossa Akselin elämänviisaus tuntuisi lähestyvän Linnan omaa näkemystä ihmisestä.

Ihmisvihan sävyt eivät silti koskaan edusta koko Linnan palettia. Voittajiin kohdistuvan kitkerän ironian rinnalla on aina vähintään yhtä vahvana maailmanhistorian nielemien uhrien herättämä myötätunto. Pohjantähdessä näitä viattomia, ylenpalttista myötätuntoa herättäviä uhreja ovat Koskelan Aku ja Laurilan Elma, joiden kömpelön ja läpeensä inhimillisen romanssin sota katkaisee alkuunsa. Elman teloituksen kuvaus on kaikessa lakonisuudessaan yksi maailmankirjallisuuden järkyttävimmistä ja kuohuttavimmista kohtauksista. Kenties Linnan myötätuntoisuuden taustalla on ajatus, jonka Leppäsen Preeti ilmaisee omalla tavallaan näin: »Se on sillai meitin kanssamme… Meitillä on vaan toi kärsimys.» Preetin rajalliseen horisonttiin mahtuvat lähinnä hänen itsensä kaltaiset sorretut ja solvatut, mutta teoskokonaisuudessa kärsimys nousee yleisinhimilliseksi olemassaolon perustaksi.

Kaukaa viisas kertoja

Kaikkitietävyytensä ohella kertoja on usein myös kaukaa viisas. Monia käänteitä ja kohtaloita aletaan ennakoida ja pohjustaa jo kauan ennen kuin ne toteutuvat. Kertoja kuvaa ohimennen Kivivuoren Oton yskähtelyä jo trilogian ensimmäisessä osassa, ja kaksi osaa ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuvaus paljastuu enteelliseksi Oton sairastuessa ja kuollessa keuhko syöpään. Samalla tavalla enteelliset ovat nuoren Ellen Salpakarin kauniisti ulkonevat silmät, jotka lopulta osoittautuvat kilpirauhasen vaarallisen liikatoiminnan ilmentymäksi. Ironisen enteellisiksi osoittautuvat myös Ellenin sanat Koskelan pikkupojille, kun hän kehottaa näitä antamaan kaikkensa isänmaalle. Trilogian seuraavassa osassa Aleksi ja Aku joutuvatkin luopumaan kaikesta siitä vähästä mitä ovat ehtineet saavuttaa, kun isänmaan edustajiksi tekeytyneet omankädenoikeuden jakajat tuomitsevat heidät ammuttaviksi.

Teloituskohtaus saattaa jälkikäteen makaaberiin valoon ensimmäisessä osassa kuvatun ripillepääsyn, jossa Aleksi ja pappilan Ilmari, tuleva teloitettava ja hänen teloittajansa, polvistuvat muiden rippilasten joukossa alttarille kuulemaan kirkkoherran kauniita sanoja ja toivotuksia elämäntaipaleelleen. Jälkikäteen arvioiden koko rippikohtauksen ensisijainen tehtävä on ironisen kontrastin luominen kaamealle tulevaisuudelle. Kohtaus on toki kauaskantoinen myös siksi, että Akseli tulee kirkon pihalla kiinnittäneeksi ensimmäistä kertaa huomiota Elinan orastavaan naiseuteen.

Toisinaan ironia henkilöityy selvemmin. Päähenkilö Akseli Koskelan suhde yhteiskuntaan ja sen ideologioihin, erityisesti sosialismiin ja yksityisomistukseen, ironisoituu trilogian mittaan. Parikymppinen Akseli, vääryyttä kärsineen torpparin ylpeäluontoinen poika, omaksuu hanakasti rakennusmestari Hellbergin ja räätäli Halmeen levittämät sosialistiset aatteet. Akselin ymmärrys sosialismista on kuitenkin varsin hämärä: hän äänestää sosialisteja saadakseen torpan omakseen. Sosialistien vaalipuhuja Eetu Salin huomauttaakin ristiriidasta Akselille ja ennustaa, ettei tämä enää äänestä sosialisteja saatuaan torpan itselleen.

Akseli ei ymmärrä Salinin puheita, mutta trilogian kolmannessa osassa hän toiminnallaan todistaa tämän olleen oikeassa. Kun Neuvosto-Venäjälle paennut Hellberg ilmaantuu takaisin Pentinkulmalle houkuttelemaan Akselia mukaan kommunistien maanalaiseen toimintaan, tämä kieltäytyy. Akseli on Hellbergin poissa ollessa kärsinyt maanpetostuomionsa ja saanut lunastettua omistukseensa entiset Koskelan ja Kivivuoren torpat. Hänellä ei ole enää syytä riskeerata vapauttaan ja uutta yhteiskunnallista asemaansa omistavan luokan jäsenenä, minkä katkera Hellberg lausuukin julki.

Akselin raivokas reaktio ja pitkällinen itsetutkiskelu osoittavat piikin osuvan kipeään kohtaan, ja puhelias kertoja toteaa asian varmuuden vuoksi myös ääneen: »Raskasta oli tuomita puolet elämästään.» Akselin tapauksessa katumus ja itsesyytökset eivät koske vain väärän aatteen puolesta hukattua aikaa ja ponnistelua. Hän on houkutellut ideologiselle harharetkelleen ja erityisesti sen aseelliseen katastrofiin mukaan muitakin, jotka ovat saaneet maksaa hengellään hänen seuraamisestaan.

Myöhemmin Akseli puolustaa kommunisti Siukolaa, jota opettaja Rautajärven johtamat fasistit saapuvat pidättämään Koskelan navettatyömaalta. Syynä ei kuitenkaan ole ideologinen palo vaan isäntämiehen vastuu palkollisestaan: »Mutta se on varmaa, että miestä ei hakattavaksi viedä… Ei niin kauvan kun se minun pihallani on…» Tämäkin kohtaus saa Akselin nopeasti raivon valtaan, kun opettaja pyrkii vetämään häntä moraaliseen vastuuseen aiemmista valinnoistaan.

Aina ei kerronnallisen ironian aktivointia tarvitse odotella satojen sivujen ajan. Koskelan ja pappilan huonontuvia suhteita kuvattaessa ironisia rinnastuksia luodaan välittömästi: Helmikuun manifestista riehaantunut kirkkoherran rouva julistaa keisarille annetun uskollisuudenvalansa irtisanotuksi, koska keisarikin on syönyt Suomelle antamansa sanan. Rouva on kuohuksissaan siitä, että mahtavampi turvautuu voiman oikeuteen. Hänellä ei silti ole vaikeuksia painostaa miestään huonontamaan Koskeloiden torpankontrahtia. Pappilan ja Venäjän sekä Koskelan ja Suomen vertautuminen toisiinsa on ilmeistä, ja ironiaa kärjistetään entisestään laittamalla rouva pohtimaan, ettei keisari varmaankaan halua Suomelle pahaa vaan on vain sortunut kuuntelemaan vääriä neuvonantajia. Pappilassa tilanne on juuri tällainen, sillä kirkkoherra ei haluaisi kiristää vuokraehtoja, mutta taipuu kuitenkin lopulta vaimonsa painostuksen alla.

Linnan naiskuva

Linna ei tunnetusti ole mikään äijäfeministi. Jo Tuntemattoman sotilaan synnyttämä kirjasota johtui osaksi lottakuvauksen vihamielisyydestä. Pohjantähti-trilogiastakaan ei naispuolisia samastumiskohteita tahdo löytyä. Ensimmäisessä osassa kyllä puhutaan toistuvasti »naisasiasta», 1800-luvun lopun muotiaatteesta, mutta sille käy lopulta yhtä huonosti kuin Koskelan Jussin kattotalkoissa, joissa Halme yrittää nostaa sitä keskustelun aiheeksi: kertoja ei innostu sukupuolten tasa-arvosta enempää kuin sahtia juoneet, rivouksia mälväävät kylänmiehet.

Moni trilogian naishahmoista jää pahasti miehensä varjoon tai varjoksi miehestään. Monessa perheessä, kuten Kiviojalla, naisten olemassaolon voi päätellä vain suvun jatkumisesta. Laurilan Aliinaa tarvitaan ennen muuta Anttoon ja Töyryn emännän riita kumppaniksi. Emäntä puolestaan on lähinnä pikkumaisempi versio ahdasmielisestä miehestään. Kivivuoren miesten vaimot Anna ja Sanni ovat niin ikään julkilausutusti kireäluonteisia ja käytökseltään teennäisiä ja tärkeileviä. Paronin ja opettaja Rauta järven kaltaisten voimamiesten vaimot ovat pelkkiä kukkasia miehensä rintapielessä. Leppäsen Aune on stereo tyyppinen, joskin mieleenpainuvasti kuvattu, huono nainen, joka vapauttaa Pentinkulman nuoret miehet seksuaalisesta kokemattomuu destaan.

Naisen merkitys miesten maailmassa esittäytyy myönteisemmin lähinnä Koskelan torpan vaimojen, Alman ja Elinan, hahmoissa. Jyrki Nummi toteaa tutkimuksessaan Jalon kansan parhaat voimat (1993), että miesten ja naisten maailmat ovat tri logiassa eriytyneet: miesten aluetta ovat politiikka ja sen motivoima toiminta, naisille jäävät koti ja uskonto. Siinä missä miehet kiroavat Jumalan ja aloittavat sotia maailmaa muuttaakseen, naiset tyytyvät Jumalan tahtoon, oli kyse sitten hallan viemästä touosta tai naapureiden kostonhimon uhreiksi joutuneista jälkeläisistä.

Tätä ei selvästikään ole tarkoitettu naisten vähättelyksi. Linna tuntuisi olevan samaa mieltä kuin Koskelan Elina, joka sotaan valmistautuvien suurmiesten neuvotteluja kommentoidessaan toteaa: »[K]yllä ne äidet vaan tän mailman asiat panisivat kuntoon jos niitä kuunneltas… Mutta kun niitä on niin hulluja naisiakin, että sotaa touhuaavat vaahto suupielessä. Jos semmoset nyt yleensä voi mitään naisia olla…»

Ehkäpä Ellen Salpakari on trilogian kielteisimmin kuvattu hahmo juuri siksi, että hän rikkoo teoksen sukupuolittuneen logiikan pyrkiessään toimimaan naisena ideologioiden sotaisalla kentällä. Jos useammat naiset olisivat samanlaisia kuin Ellen, saisivat tuhon voimat Linnan maailmassa voiton elämää edistävistä voimista. Naisen ihanteellinen tehtävä on maailman pystyssä pitäminen, mutta siitä, miten Linna arvelee naisten kokevan roolinsa, saadaan lopulta tietää vain vähän.

Kirjojen kirja

Linna oli laajasti lukenut kirjailija, joka mielellään siteeraa ja laittaa myös henkilönsä puhumaan kirjallisin sitaatein ja alluusioin. Taipumus on tarttunut Linnan lukijoihin ja saanut nämä jatkamaan siteeraamista, tehnyt myös Linnan omista lauseista lentäviä. Tämä on todettavissa missä tahansa illanistujaisissa, joissa kaksi tai kolme Linna-tietäjää on koolla. Tunnetun ja lainatun lauseen voima on yksi trilogian teemoista, mutta Linna osoittaa samalla siteeraamisen problemaattisuuden. Sekä Akseli Koskela että opettaja Rautajärvi, toistensa ideologiset vihamiehet, lainaavat samaa Jaakko Ilkasta kertovaa runoa omia arvojaan puolustaessaan.

Yksittäisten sitaattien lisäksi ja niiden avulla trilogiassa rakennetaan mittavampiakin tekstienvälisiä rinnakkaisuuksia, joita kirjallisuudentutkijat ovat analysoineet – kattavimman työn on tehnyt Jyrki Nummi edellä mainitussa tutkimuksessaan. Raamattu on Linnan hyödyntämistä pohjateksteistä tärkein. Jo trilogian kuuluisa ensivirke »Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi» viittaa sekä ensimmäisen Mooseksen kirjan avaukseen »Alussa Jumala loi taivaan ja maan» että Johanneksen evankeliumin aloitukseen »Alussa oli Sana». Raamatullinen pohjateksti osoittaa, mikä merkitys on Jussin tulevalla raivaustyöllä ja niillä yhteiskunnallisilla pyrkimyksillä, joita tämä työ symboloi.

Raamattu taustoittaa työväestön kamppailua muutenkin. Kuten Nummi osoittaa, Pentinkulman sosialistien oppi-isänä ja keulakuvana toimivan räätäli Halmeen hahmoon on rakennettu Kristus-symboliikkaa: Akseli ja muut opetuslapset kutsuvat Halmetta Mestariksi kuin Jeesusta ikään. Pasifistina Halme tuomitsee työväen aseistautumishankkeet ja pyrkii edistämään sosialismin asiaa kansanvalistuksen ja henkisen kilvoittelun keinoin. Lopulta hän kuitenkin joutuu maksamaan hengellään toisten tekemistä rikoksista. Kenttäoikeuden edessä Halme julistaa viattomuuttaan ja asettuu syntipukin rooliin, pyytää armoa niille joiden tekojen vuoksi hänet tuomitaan.

Nummen analysoimaa kuviota voi laajentaa rakennusmestari Hellbergin hahmoon. Hellberg on kovan linjan sosialisti ja aseellisen vallankumouksen kannattaja. Hänen roolinsa väkivallan puolestapuhujana, hänen tummanpuhuvuutensa ja hänen nimeensä sisältyvä vihje – hell merkitsee englannin kielessä helvettiä – tekevät hänestä eräänlaisen paholaishahmon, Halmeen vastavoiman taistelussa työväen sieluista.

Tämänkaltaiset tekstuaaliset vihjeet auttavat tulkitsemaan sitä, minkä trilogian puhelias kertoja jättää tulkinnanvaraiseksi. Halmeen hahmoa ei romaanissa idealisoida eikä Hellbergin hahmoa demonisoida; pohjatekstin avulla osoitetaan, kuinka kohtalokkaana erehdyksenä Linna pitää aseelliseen vallankumoukseen ryhtymistä.

Optimismi, pessimismi vai epäilys?

Trilogian kolmannen osan ilmestyessä viimeisen sotakorvausjunan matkasta rajan taakse oli kulunut kymmenen vuotta. Suomessa elettiin Kekkosen ja Neuvostoliitossa suojasään aikaa. Trilogian päätössivuilla maailma tuntuu enemmän tai vähemmän valmiilta, historian myllerrykset taakse jääneiltä erehdyksiltä ja onnettomuuksilta. Maailman muutosta ilmentää miehen roolin muuttuminen; Akselin nuorimman pojan Juhanin yleissivistykseen kuuluu myös lypsäminen. »Sankariaika oli todella ohi, sillä häpeilemättä mies saattoi kumartua lehmän alle ja vedellä maitoa utareista.»

Romaanin loppua on tulkittu eri tavoin. Ilmeneekö siinä optimistinen ja lähes teleologinen historiankäsitys, jossa historian liike johtaa kuin ennalta määrättynä hyvinvointiyhteiskunnan syntyyn? Vai onko trilogian aikakäsitys sittenkin syklinen ja maailmankuva syvästi traaginen? Ainakaan ihmiset eivät tunnu muuttuvan, vaikka sukupolvet vaihtuvat: Kiviojalla eletään yhä huiputtamalla, Töyryllä kannetaan huolta omaisuudesta, Koskelassa nuukaillaan. »Päivä on tehnyt kierroksensa», kuten lapsuudenkulmillaan vieraileva Janne Kivivuori toteaa.

Oman aikamme jälkiviisaasta näkökulmasta on helppoa tulkita, ettei historia loppunut Linnan kuvaaman »sankariajan» päättymiseen: päivä on jälleen kiertänyt siihen asentoon, että kansallismielisyys ja kansainvälisyys, elitismi ja kansanomaisuus jakavat suomalaisia eri leireihin, vaikka näiden voimien nelikenttä on jäsentynyt eri tavalla kuin sata vuotta sitten.

Täällä Pohjantähden alla onkin tänään ajankohtaisempi kuin ilmestyessään vuosina 1959–1962. Se muistuttaa nykysuomalaisia siitä, millaisiin tekoihin aivan tavalliset ihmiset kykenevät, kun heitä ruokitaan vihollis kuvilla ja kun yhteiskunnallinen elämä esitetään viidakon lakeja noudattavana nollasummapelinä. Täällä Pohjantähden alla on kertomus yhteiskunnallisen vastakkainasettelun synnystä ja kärjistymisestä, mutta samalla se muistuttaa siitä, että »saatanankin ajalle Jumala on pannut määrän». Vihan ja väkivallan jälkeen elämä jatkuu, haavat arpeutuvat ja ihmiset sopeutuvat muuttuneisiin oloihin. Entiset viholliset voivat löytää toisensa yhteisen, elämää edistävän pyrkimyksen äärellä.

Teos päättyy Koskelan Elinan radiosta kuulemaan lauluun Inarinjärvestä, jonka syvyys on sanoituksen mukaan jäänyt selvittämättä: »Köys katkes, laulu kuultihin: / Niin syvä on kuin pitkäkin. / Sen koommin mittaamatta on järvi Inarin.» Vaikka Linnan trilogia on kerronnaltaan ja muodoltaan realistinen, sen viimeinen sana maailmasta on moderni epäilys, olemassaolon näkeminen ratkeamattomana arvoituksena.

Kun itse nuorena tankkasin Pohjantähteä yhä uudestaan, en ymmärtänyt miettiä tällaisia kysymyksiä. Ahmin historian jännittävästi esitettyjä käänteitä ja värikkäitä ihmiskohtaloita vuoroin innostuneena, huvittuneena ja järkyttyneenä. Kuin huomaamatta trilogia tarjosi aikuisuutta kohti hapuilevalle lukijalle rakennusainekset maailmankuvaan, joka on tähän mennessä osoittautunut kestäväksi. Toivon ja uskon, että Linnan kirjallinen voimannäyttö löytää tulevaisuudessakin niitä, jotka trilogian luettuaan näkevät maailman ja ihmisen pysyvästi toisenlaisina, ironisen huvittuneessa mutta samalla vilpittömän myötätuntoisessa valossa.

Tuomas Juntunen
Kirjallisuudentutkija ja kirjailija