Mielin kielin
15.6.2018
Vuoden 2016 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Alma! voittanut Hanna Weselius ja kustannustoimittaja Samuli Knuuti vierailivat Kielin esikoisromaanifestivaaleilla toukokuun lopussa. Tätä heille tapahtui.
Lesefestin markkinointia Literaturhausin puutarhassa © Hanna
Samuli: On asioita, jotka tietää mutta joita ei tajua ennen kuin ne tapahtuvat.
Hanna: ”On asioita, jotka tietää mutta joita ei tajua ennen kuin ne tapahtuvat.”
Eikö tämä olisi loistava romaanin aloituslause? Onko tämä jo jonkun romaanin aloituslause? Miltä tämä kuulostaisi englanniksi, entä saksaksi, ranskaksi tai puolaksi?
Samuli: On asioita, jotka tietää mutta joita ei tajua ennen kuin ne tapahtuvat. Kuten se, että kun istuudumme Hannan kanssa paikoillemme Literaturhausin pikkumökissä keskellä kasvitieteellistä puutarhaa, edessämme on tilaisuus, joka kestää neljä tuntia. Kymmenen kirjailijaa kymmenestä eri maasta lukee katkelman esikoisromaanistaan omalla kielellä, sitten näyttelijä lukee hieman pitemmän katkelman saksaksi.
Kello on 19, olemme heränneet viideltä aamulla, lentäneet Hampuriin, viettäneet iltapäivän odottamassa hotellihuoneidemme valmistumista, käyneet yliopistolla toisella puolen kaupunkia puhumassa yhdelle (1) suomea opiskelevalle ihmisparalle. Ja nyt edessämme on neljä tuntia puhetta, josta minä kehnolla saksan taidollani ymmärrän hyvin vähän, Hanna jonkin verran enemmän.
Hanna: Olemme heränneet viideltä aamulla, lentäneet Hampuriin, odottaneet lentokentällä kuskia jonka piti olla vastassa kädessään kyltti, jossa on meidän ja slovenialaisen kirjailijan ja hänen kustannustoimittajansa nimet, löytäneet puolen tunnin hätääntyneen seisoskelun jälkeen sekä kuskin että slovenialaiset vierestämme seisoskelemasta, sitten istuneet auringonpaahteisilla muovipenkeillä tunnin Kieliin, kuulleet että pääsemme hotellihuoneisiimme neljän tunnin päästä, lähteneet kävelemään. Olemme kävelleet ja kävelleet Kielin kanavan rantaa ja puhuneet kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista. Samuli luulee, että ymmärrän saksaa enemmän kuin hän.
Olemme ajelehtineet puhumaan elokuvasta Wonder Boys, siitä, jossa Michael Douglas on rimakauhuinen kirjailija ja Robert Downey Jr. on hänen maaninen kustannustoimittajansa. Douglasin hahmo seikkailee elokuvan läpi marisätkä huulessa yllään kauhea vaaleanpunainen aamutakki. Tarinaan kuuluu myös kirjallisuusfestivaali, hirvittävää ryyppäämistä ja kaahaamista pakastettu kuollut koira takakontissa, Marilynille kuuluneen takin varastamisesta suivaantunut tuulilasiin hyppivä James Brown -lookalike ja lopussa tuuleen lentävä tuhatsivuinen romaanikäsikirjoitus.
Jostain syystä emme ole jatkaneet keskustelua niin pitkälle, että olisimme todenneet: ”Sinähän olet kirjailija!” ja: ”Ja sinä olet kustannustoimittaja! Ja mehän olemme… kirjallisuusfestivaalilla!”
Kävellessämme olemme ohittaneet talon, jossa kuparisen kyltin mukaan asui herra Geiger, joka keksi geigermittarin. En muista, mitä geigermittarilla mitataan, sanon, että olen törmännyt laitteeseen vain Aku Ankassa. Myöhemmin, kun istumme jalat rakoilla hotellin terassibaarissa, Samuli googlaa herra Geigerin ja pitää minulle napakan esitelmän.
Ei kuolleita koiria, ei tuuleen lentäviä käsikirjoituksia.
Samuli: Kuvitelkaapa, jos Suomeen roudattaisiin kymmenen esikoiskirjailijaa ympäri Eurooppaa esittelemään esikoisromaaneitaan, joita ei olisi käännetty. Tulisiko kukaan jolla on tiedossaan katto päänsä päällä illaksi kuuntelemaan heitä neljäksi tunniksi Tampereen kokoisessa kaupungissa? Tulisitko sinä? Kuinka monta slovenialaista nykykirjailijaa osaisi edes nimetä? Olenko koskaan lukenut kenenkään puolalaisen kirjoittamaa kirjaa?
Literaturhaus on kuitenkin täpötäynnä, täällä on esiintyjät mukaan lukien kenties 80—90 henkeä. Jotkut ovat jopa vielä naima- ja lisääntymisiässä. ”Mikäköhän noita vaivaa?” kuiskaan Hannalle. Ja kaikki kuuntelevat herkeämättä ja kiinnostuneina. Minä olen ainoa, joka sorrun välillä suomalaisten perisyntiin, puhelimeni räpläämiseen, koska niin absurdin kaunista kuin puolan kieli onkin, kuin pureskelisi mehiläisiä, rajansa kaikella – ja tarvitsen fiksini sosiaalista mediaa pysyäkseen järjissäni ja tajuissani. Koko ajan tunnen arvokkaan mutta neutraalin saksalaisen paheksunnan niskassani.
Suomalaisista puhutaan usein lukukansana, mutta se on vain yksi saduista, joita kerromme itsestämme itsellemme: että olemme rehellisiä, kovia työntekijöitä, sydämellisiä kun meidät oppii tuntemaan. Uskokaa mitä haluatte. Mutta lukukansa emme ole, ainakaan saksalaisiin verrattuna. Nämä ihmiset ovat hardcorea, extremeä, lukemisen XXX-K-18-väkeä.
Hanna: Tulemme istumaan Literaturhausissa vielä kaksi päivää aamusta iltaan. Tiedän, mutta en ole vielä tajunnut, koska se ei ole vielä tapahtunut, että meille tulee muodostumaan omat paikat tässä huoneessa, jonka ikkunoiden takana huokailee ikivanha puutarha. Tulemme nököttämään näillä kolmannen rivin oikean seinänvierustan epämukavilla tuoleilla nämä päivät, vierekkäin, välillä kuiskutellen, välillä sanan sieltä, toisen täältä ymmärtäen, omaa esiintymisvuoroamme odottaen. Jos joku muu istuisi meidän tuoleillemme, kokisimme syvää hämmennystä ja väärinymmärretyksi tulemisen tunnetta. Mutta ei kukaan istu. Ihmisten muodostamissa ryhmissä on universaaleja sääntöjä, ja yksi niistä on tämä.
”Mikäköhän noita vaivaa”, kysyy Samuli. En tiedä. Tällaisiin tilaisuuksiin ei helposti tule lähdettyä, jos on omassa kotikaupungissaan ja vapaa jäämään kotiin. Olen kiitollinen jokaisesta paikalla olevasta ihmisestä. Olin myös yliopistolla aiemmin päivällä kiitollinen yhden ihmisen yleisöstäni, enkä tiedä onnistuinko näyttämään miltä halusin: että tämä ei haittaa, te tämän tilaisuuden järjestäjät ette ole noloja, päinvastoin, te olette iloinen yllätys minun maailmassani. Minusta on ihmeellistä, että täällä on yliopisto, jossa joku opiskelee suomea. ”Että ne eivät opiskele kiinaa”, selitän Samulille eteisessä.
Samuli: Kielin esikoisromaanifestivaali siis. Joitakin faktoja. Tänä vuonna kuudettatoista kertaa järjestettävä festivaali sisältää alussa kuvatun, yleisölle avoimen lukutilaisuuden ja sitten kaksi päivää haastatteluita ja paneeleita. Jokaisen romaania esitellään noin puolen tunnin ajan: olosuhteisiin nähden hyvin valmistautunut ja perehtynyt haastattelija jututtaa kirjailijaa ja myös kustannustoimittajaa. Jokaisessa keskustelussa on läsnä myös tulkki auttamassa tarpeen vaatiessa. Kumpanakin päivänä ohjelma alkaa 9.30 aamulla ja päättyy iltakahdeksalta – ja sitten on vielä ”sosiaalinen ilta”, ikään kuin emme olisi olleet suomalaisen mittapuun mukaan suorastaan sotilaallisen sosiaalisia jo kahden päivän ajan.
On ymmärrettävää, jos tämä kuulostaa helvetilliseltä. Etenkin kun olemme voineet tutustua romaaneihin vain noin kymmensivuisen englanniksi käännetyn katkelman perusteella. Mutta mitä pidemmälle konferenssi etenee, sitä enemmän tajuaa, että nämä ovat kiinnostavia kirjoja, lähes jokainen. Nuori puolalainen naiskirjailija on ehkä kirjoittanut omakohtaisen romaanin lapsuudestaan Puolan maaseudulla, mutta hän saa sen anteeksi, koska hän laulaa meille kirjansa mottona toimivan kansanlaulun.
Kaikissa muissa tuntuu olevan vahva idea tai teema – ne ovat sellaisia, joita ennen julkaistiin kolmansina tai neljänsinä kirjoina, kun tekijä on saanut omat kasvukipunsa ja lapsuudentraumansa karistetuksi alta pois paperille. Tanskalainen naiskirjailija on kirjoittanut hyvin kiinnostavan tuntuisen proosarunomuotoisen romaanin romanssista, joka saa toteutua vain junassa matkalla työpaikoille. Slovenialaisen miehen romaani kertoo palliatiivisesta hoitajasta, kuolevien kanssa työskentelevästä ihmisestä, jonka psyyke alkaa hajota, kun ihmiset hänen ympärillään lakkaavat kuolemasta. Saksalaisen naisen romaani kertoo saksanirakilaisen nuoren naisen taistelusta omien perinteidensä ja läntisen kulttuurin seksuaalisen vapauksien mahdollisuuksien kanssa. Hollantilaisen naisen (jonka sukunimi on oikeasti Posthuma; kuulemma se on yleinen nimi Alankomaissa) perhekuvaus hehkuu sellaista lakonista makaaberiutta, joka tuo mieleen Todd Solondzin elokuvat.
Hanna: Karkaan välillä yksinäni kaupungille ja puistoihin. Koska olen tunnollinen suomalainen, en tietenkään karkaa kirjallisuusohjelmasta, vaan sosiaalisista tilanteista. Kiel yllättää minut: olin kuvitellut sen saksalaisen järjestyneeksi, mutta se onkin ihan sekaisin. On kuin olisin Moskovassa tai Vilnassa. Kuumien katujen varsilla nuokkuvissa puistoissa kukkivat voikukat, nokkoset, bellikset ja koiranputket. Ei merkkiäkään hoidetuista perennapenkeistä.
Kiipeän kukkulan huipulle ja istun lepäämään nurmikolle valtavan vaahteran runkoa vasten. Pulu kakkii päälleni. Myöhemmin kansanlauluihin perehtynyt puolalainen kollega sanoo, että sellainen tuottaa ainoastaan onnea.
Samuli: Ja sitten on tietenkin ranskalainen nainen, jonka kirja on nimeltään Géographie d’un adultère. Aviorikoksen maantiede. ”Voiko ranskalaisempaa nimeä olla”, kysyn Hannalta ja itseltäni. Ja itkettävän ranskalaista on myös se, että ainoana koko konferenssissa kirjailija tarvitsee tulkkia, kun taas hänen kustannustoimittaja selittää murtuilevalla englannillaan, että ennen romaanitaiteessa oli kyse ajasta, kun taas nykyisin on kyse tilasta.
Hanna: Puolalainen pienkustantaja kysyy ranskalaisilta, ovatko nämä perillä ajankohtaisista feministisistä keskusteluista. Että onko perinteinen aviorikos nyt ollenkaan tämän päivän romaanin aihe. Entäs polygamia ja sarjallinen monogamia? Muista tuoleista alkaa kuulua säestävää mutinaa, joka pian yltyy huoneen täyttäväksi pulinaksi ja huudoksi. Kaikkia kiinnostaa hirveästi ranskalaisten käsitys naisen asemasta ja avioliittoinstituutiosta. Kaikki elehtivät ja pyörivät tuoleillaan. Adultery! Adultery! What is adultery? Alan nauraa ääneen. Lopulta kaikki nauravat ääneen. En tiedä, ymmärsivätkö ranskalaiset tilanteesta mitään. Tai ymmärsikö kukaan lopulta, mikä heidän nais- ja parisuhdekäsityksensä oli.
Samuli: Tuntuu siis, että nämä romaanit on valittu huolella. Ne kertovat jotakin universaalia nykyihmisestä, meistä, sinusta, minusta. Tähän joukkoon istuu luontevasti Hannan romaani Alma!, joka päällisin puolin näyttää kertovan Alma Mahlerista mutta joka syvemmällä tasolla on feministinen romaani ihmisen asemasta tässä paikassa, tänä vuonna; siitä, kuinka eksyneitä me kaikki olemme.
Hanna: Festivaalin kaikki kolme juontajaa ovat ilmiömäisiä. Niistä kirjoista, joita he ovat pystyneet lukemaan enemmän, he osaavat esittää kysymyksiä joiden kautta kielitaidotonkin pääsee käsiksi teosten keskeisimpään sisältöön. Meidän keskusteluamme moderoiva Thorsten tekee parhaansa. Mutta Thorsten parka ei ole voinut lukea Alma!a kuin muutaman hankalasti valikoidun englanniksi, saksaksi ja ranskaksi käännetyn pätkän. Kaikkia näitä kolmea kieltä hän kyllä puhuu sujuvasti.
Otamme Samulin kanssa selvästi helpottuneelta Thorstenilta kaikki pallot pois ja selitämme mistä Alma!ssa on kyse. Minä taistelen välillä että muistaisin mitä olen kirjoittanut, Samuli muistaa ällistyttävän tarkkaan vaikka on Alma!n jälkeen toimittanut varmaan sata tuhatsivuista kirjaa ja lukenut kymmenentuhatta. Yleisöä hieman huvittaa, kun esitämme vuoropuheluna perusteellisen oppimäärän mosaiikkimaisesta rakenteesta, teemalähtöisyydestä ja historiallisten henkilöiden käsittelystä epäasiallisten kertojien avulla. Samuli puhuu Alma!sta kauniisti, olen otettu.
Samuli: Festivaaliin kuuluu myös kaksi kahden tunnin paneelikeskustelua, kustannustoimittajilla ja kirjailijoilla omansa. Me kustannustoimittajat – joista osa on myös kustantajia, pienkustantamoiden johtajia – nurisemme siitä, kuinka vaikeaa kirjojen myyminen on ja kuinka se vaikeutuu koko ajan. ”Ennen uskoin, että riitti vain että oli hyvä kirja”, kustantaja Sveitsistä sanoo, ”mutta enää se ei pidä paikkansa. Nykyisin me kauppaamme aapisia barbaareille.”
Mutta lukijoita silti on, kuten yleisölle avoin lukutilaisuus osoittaa. Ja heitä on, koska on kirjailijoita, jotka yhä vastoin vedonlyöntikertoimia ja kannattavuuslaskelmia ovat valmiita omistamaan kuukausia, vuosiakin, kaivaakseen yksityisistä pakkomielteistään esiin universaalin, joka näyttää kaikille vielä lukeville, ettemme ole yksin.
Tapahtuman sosiaalinen puoli taas osoittaa, että tällaisissa tilaisuuksissa me suomalaiset olemme harrastajaurheilijoita olympialaisissa. Jokainen juttelemaan tuleva – ja tällaisessa tilaisuudessa se, että istuu yksin syömässä nurkassa, näyttäytyy muille hätähuutona – kysyy heti jotain harkittua Hannan kirjasta tai suomalaisuudesta yleensä. Sveitsiläinen mieskirjailija haluaa heti tietää, tunnenko sellaisen ilmaisun kuin ”Äi-ti-si nus-sii poro-ja”.
Muut puhuvat Aki Kaurismäestä, muumeista, Tove Janssonin muustakin tuotannosta, formuloistakin. Ja vasta jälkikäteen tajuan, kuinka töykeä olin vastatessani, että minusta Kaurismäen elokuvat ovat kömpelöitä, maneerisia ja vanhahtavalle moralismille rakennettuja karikatyyrejä suomalaisuudesta ja menneiden aikojen eurooppalaisista elokuvista. Ketä kiinnostaa! Minun olisi vain pitänyt olla iloinen kiinnostuksesta, puhua lämpimästi Kaurismäen merkityksestä suomalaiselle elokuvalle, samalla pohtien kuumeisesti, mitä minä Itävallan kulttuurista tiedän (Jelinek? Handke? Haneke? – ovatko he Itävallasta?).
Hanna: Minusta kieliläisten tyrmäysmetodi on loistava. Kun ihmisjoukkoa istutetaan keskenään tällaisella intensiteetillä näin pitkään, siitä on pakko syntyä jotain hyvää. Niin – tämäkin on asia, jonka tietää, mutta tajuaa vasta sillä hetkellä, kun se tapahtuu, kun se alkaa tapahtua. Kun korvien ohi soljuvat sanat alkavat tuntua relevanteilta. Kun kasvot alkavat näyttää tutuilta, kun alkaa yhdistää niihin nimet ja tunnistaa äänet. Kun joskus toisen päivän iltapäivän puolivälissä, kun auringonvalo hitaasti saavuttaa huoneen vasemman takanurkan, istuminen muuttuu piinallisesta poispääsyn odotuksesta leijuvaksi läsnäoloksi. Kun alkaa yhtäkkiä pitää itseään samanlaisena ihmisenä kuin nämä muutkin. Kun luut kannattavat ruumista. Kun alkaa hahmottaa jokaisen läsnäolijan erityislaadun. Kun keskittymään pakottauduttuaan löytää sen viestin, jonka toinen on halunnut välittää. Kun kaikki tämä alkaa tuntua olennaiselta, tärkeältä ja lopulta aivan välttämättömältä.
Kirjoitan innoissani muistiinpanoja tulevia tekstejä varten. Toisilta kirjailijoilta nappaan avainlauseita, joiden syvämerkitykset sillä hetkellä kirkkaasti ymmärrän. ”Blackbird is a decent animal.” ”Mustarastas on säällinen eläin.”
Kaikkea taidetta täytyy aika ajoin lähestyä tällä tavalla, uuvutettuna, ilman rajoja, ilman järkeä. Muuten taiteella ei ole mitään väliä, se muuttuu triviaaliksi, luiskahtelee käsistä kuin pala hotellin saippuaa eikä sitä kukaan muista.
Intensiivisestä taiteeseen paiskautumisesta selvittyä olo on harras. On niin paljon loistavia romaanin aloituksia! Ja ne kaikki ovat mahdollisia!
Samuli: Kahden ja puolen päivän festivaali siis jätti merkillisen lämpimän ja täyteläisen olon. Aivan kuin olisi saavuttanut jotakin, onnistunut jossakin, mikä ei tietenkään suorituskeskeisen maailman leikkaussalivalaistuksessa ole totta. Ehkä syynä on se tunne, ettei ole yksin. Että millaiselta anakronismilta omat kirjalliset harrastukset ja ammatilliset ponnistukset tuntuvatkaan, ympäri Eurooppaa on samanlaisia kummajaisia kuin mitä itse on. Eikä se ole vähän se.
Hanna: ”On asioita, jotka tietää mutta joita ei tajua ennen kuin ne tapahtuvat” olisi hyvä romaanin aloituslause millä tahansa kielellä, vaikka mehiläiset suussa. Juoniromaanin. Sellaisen, jossa olennaista on aika, ei paikka, ranskalaisen murtuvaenglantisen kustannustoimittajan ontuvan kahtiajaon mukaan.
Kielin esikoiskirjafestivaaliin osallistui minun lisäkseni kaksi muuta kirjailijaa, sveitsiläinen Frédéric Zwicker ja slovenialainen Gašper Kralj, jotka olivat mukana myös Budapestin kirjamessujen esikoiskirjailijapaneelissa viime vuoden huhtikuussa. Pelleilimme, veteraanit, että mepä vain säilymme esikoiskirjailijoina vuodesta toiseen, mepä emme vanhene koskaan. Vitsailun taustalla on tietenkin hampaita vihlova tuska toisen romaanin julkaisemisesta. Tiedämme, että se tapahtuu, mutta emme vielä tajua miten.
Ei kuolleita koiria, ei tuuleen lentäviä tuhatsivuisia käsikirjoituksia. Sekä Frédéricin että Gašperin esikoisromaaneissa kerrottiin dementikkojen ja kuolevien vanhusten hoitojärjestelmistä. Mitä me kerromme toisissa romaaneissamme? Ja mikä olisi hyvä, kaikille kielille helposti kääntyvä romaanin lopetuslause?
Literaturhausin puutarha © Hanna