Suomalaista suomentamassa
6.4.2018
Suomensin Kevin Frazierin ja Arto Halosen yhdessä laatiman romaanin The Guardian Angel – Suojelusenkeli. Useimmista kääntämistäni kirjoista poiketen se herätti työstövaiheessa aivan tietynlaista, mielestäni perusteltua levottomuutta.
Halosen äidinkieli on nimittäin suomi. Toisin kuin ylivoimainen valtaosa kirjailijoista, joiden tuotantoa olen suomentanut, hän kykenee siis lukemaan lopputuloksen. Käännöstyön edetessä mietin monta kertaa, etten oikeastaan voi olla varma, pystynkö tavoittamaan tekijän mielestä oikeanlaisen tyylin – minun on vain luotettava siihen mitä teen.
Kääntäjän levottomuus, jota koin, ei liittynyt huoleen, että tekisin yksiselitteisiä virheitä (joita tosin kirjoihin useimmiten lipsahtaa ja jää, vaikka asianosaiset kirjoittajasta kääntäjään, kustannustoimittajaan ja oikolukijaan ovat miten tarkkana). Minua painoi kysymys, puhuisiko lopputulos sellaista suomea, jonka Halonen tunnistaisi omakseen.
Otetaan mahdollisimman yksinkertainen esimerkki. Jos vaikkapa henkilö tai tapahtuma on englanniksi pleasant, suomeksi se voi olla muun muassa miellyttävä tai mukava. Valtaosa tarinoiden tilanteista ja jopa yksittäisistä sanoista voidaan välittää toiselle kielelle vähintään kahdella ja yleensä vielä useammalla tavalla.
Ei oikeastaan ole mahdollista, että valintani olisivat joka kerta juuri ne, joihin myös Halonen päätyisi, mikäli hän työstäisi tekstiään suomeksi, joten tästä en kantanut huolta. Mutta huomasin monta kertaa kysyväni, mahtoiko lopputuloksen kokonaistyyli, perushenki, poiketa ratkaisevasti siitä, mitä Halosella oli mielessään.
Amerikkalaiskirjailija Gene Wolfe on kiteyttänyt tämän problematiikan mielestäni parhaiten hienolla kehäpäätelmänomaisella argumentillaan. Hänen mukaansa kirjaan tulee valita sanoja, jotka johdonmukaisesti sopivat sen tyyliin – samanaikaisesti kun on niin, että kirjan tyyli määrittyy nimenomaan ja pelkästään siihen valittujen sanojen pohjalta.
Juuri tämä oli mielessäni. Oli täysin mahdollista, että vaikka käännöksestä ei voisi osoittaa suoranaisia kömmähdyksiä tai virheitä, kokonaisuus voisi silti olla vääränlainen. Enkä pitänyt ajatuksesta. Suomi on pieni kieli, joten kääntäjänä asettuu vain harvoin alttiiksi tekijän teilaukselle, mutta tällä kertaa se oli realistisesti mahdollista.
Olin törmännyt tunteeseen kahdesti aiemmin. Olen kääntänyt Alexander Stubbin kolumneja parin valikoiman verran, ja etenkin ensimmäisellä kerralla tunsin levottomuutta, hän kun oli tuolloin yksi maamme suurimmista vallankäyttäjistä. Ensimmäisestä hankkeesta tullut palaute kuitenkin helpotti toisen tekemistä merkittävästi.
Halosellakin oli lopulta aika vähän huomautettavaa: hän tarttui oikeastaan vain muutamaan hypnoosia ja hengellisyyttä koskevaan käsitteeseen, joiden tahtoi tulevan kirjaan juuri haluamassaan muodossa. Tämä sopi minulle mainiosti.
Kotimainen kirjallisuutemme näyttää olevan tässäkin mielessä muutoksen tilassa. Sain nimittäin juuri valmiiksi Hannu Rajaniemen uusimman romaanin käännöksen. Myös hänen äidinkielensä on suomi, mutta hän on kirjoittanut koko kaunokirjallisen tuotantonsa englanniksi. Lähetin suomennoksen äskettäin hänen katsottavakseen. Vaikka seitsemisenkymmentä suomennettua kirjaa on tuonut sekä kokemusta että itseluottamusta, huomaan silti miettiväni kysymyksiä sanavalinnoista, oikean tyylin tavoittamisesta ja siitä, millä tavoin Rajaniemen ja minun suomet eroavat toisistaan.
Tero Valkonen