Taustalla soi Schumannin laulusarja

19.4.2018

Luen ammatikseni, ammattimaisesti ja on välttämätöntä, että siirrän itseni sivuun arvioidessani lukemaani. Koska enhän minä itselleni lue. Luen kustannettavaksi tarjottuja ulkomaisia käsikirjoituksia ja joskus harvoin valmiita kirjojakin. Yhtä lailla tärkeää minun on seurata myös alun perin suomen kielellä kirjoitettua kirjallisuutta.

Kun jokin sitten ylittää suoja-aidat ja kolahtaa paatuneeseen lukijaan se on kuin yllätyslahja! Tällaisen lahjan sain Maritta Lintuselta, jolle kiitos Stellasta!

Henkilökohtaiset muistot ja yksityiskohdat sekoittuivat mystisellä tavalla toisen ihmisen mielikuvituksen luomaan taideteokseen. Jo romaanin ​alussa astuin kauan sitten kuolleen isoäitini huoneisiin. Katajanokalla, Kauppiaankadulla mummin keittiö oli juuri tuollainen. Palvelijanhuone keittiön kyljessä oli niin tuttu. Illalliset ruokasalin pitkän barokkipöydän ääressä – juuri noin. Mummini Sylvi ja Stellan Sylvi Indrenius olivat ihan varmasti tuttuja 1930-luvun Helsingissä. Tiedän, että minun mummini tunsi siihen aikaan kaikki!

Omat Goldberg-muunnelmani jäivät vahingossa miehelleni, kun erosimme. Periaatteessa minä otin kirjat ja miehelle jäi levyt, mutta jonkin harvan oman levyni olisin halunnut pitää, Goldberg-muunnelmat oli yksi niistä.

Se miten Maritta Lintunen piirtää yksityiskohtia, on riemastuttavaa (”ikivanha Spectrum-kirjasarja” – huh, minä tulin kesätöihin WSOY:lle sen artikkeleita aakkostamaan, se oli​ aikaa ennen tietokoneita). Vanhin tyttäreni syntyi 1983, vuotta ennen Juria, romaanin lääkäriä, joka yrittää ottaa selvää varhaislapsuudestaan.

Otin Lintusen kirjan niin todesta, että olin varma, että olen törmännyt henkilöihinkin jossain. Minusta ei ollut mitään kummallista siinä, että kirjailija kertoi halunneensa penkoa arkistotietoja Sylvi Indreniuksesta – oman mielikuvituksensa tuotteesta.

Stellan eri aikatasoilla liikkuva tarina on hyvin rakennettu, yksityiskohdat tukevat kokonaisuutta, joka pysyy hallittuna tarinan edetessä. Kiinnostava on Stellan perusasetelma, se ikuinen kysymys siitä kuinka paljon itse vaikutamme valintoihimme ja kuinka paljon ne ovat ulkoapäin ohjattuja, myös se kuinka paljon elämässä on sattuman kauppaa.

Joku kriitikko väitti, että Stella pönkittää taiteilijamyyttiä. Minusta ei – minä ajattelin niin, että tässä nyt sattuu olemaan kyse taiteilijoista, mutta yhtä hyvin saattaisi olla kyse mistä muusta tahansa lahjakkuudesta, sen kehittämisestä tai kehittämättä jättämisestä. Ja vallasta, jonka toiset ihmiset ottavat toisten yli.

Jännitettä luo tehokkaasti nuoren Jurin yritys saada selvyyttä omasta varhaislapsuudestaan. Katkeruus taas on asia joka yhdistää Sylviä ja Liisaa – romaanin nuorta ja vanhaa naista – katkeruus elämää ja sen epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. He ovat avuttomia katkeruutensa edessä, ja se johtaa vallan väärinkäyttöön. ​Kaikki me tunnemme tällaisia ihmisiä.

Suomi on tuhansien amatöörikuorojen maa. Maritta Lintusen Stella kirjaa mielenkiintoisesti myös laulamisen tekniikkaa. Voi lukekaa, kuoroystäväni!

Satu Harlahti
Suomennetun kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö